Kaksi vuotta sitten
Silmiini osui yli kaksi vuotta sitten kirjoittamani runo. Vieläkin harmittavan ajankohtainen.
tahtoisin herätä viereltäsi.
käpertyä yhteisen peiton alle,
nukahtaa hiustesi tuoksuun.
tahtoisin herätä viereltäsi.
suudella sinut hereille,
jättää aamiaisen jälkiruuaksi.
mutta eniten,
eniten tahtoisin löytää sinut
Harvemmin
– Kirjoitatko joka päivä?
– En ihan.
Kymmenen vuotta sitten olin ehkä vähän energisempi. Tai ainakin käytin energiaani eri tavalla.
Kovin vähän on muuttunut, vaikka ihan kaikki on muuttunut. Ihastun ihan yhtä helposti, haaveilen ehjemmästä elämästä ja käyn nukkumaan yksin.
Tämä talvi on kuitenkin ollut lämpimämpi kuin koskaan. En usko että se johtuu pelkästään lämpimämmistä vaatteista. Ystävät, perhe, työ, harrastukset. Loppujen lopuksi sitähän on ehjempi kuin luulisikaan.
Puolikas
Parvekkeen ikkunassa kiiltää höyryyn piirretty puolikas sydän. En tunnu pääsevän millään yli siitä, että mitä ikinä teenkin, olen aina jotain vailla.
Satuin viikolla Merimiehenkadulle. Ajettuani tutun Salen ohi, käännyin takaisin ja kurvasin tutun ahtaalle parkkipaikalle. Sisällä kaupassa mieleen alkoi tihkua vanhoja muistoja ajalta jolloin olin ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti onnellinen. Tai, en ensimmäistä kertaa, mutta ensimmäistä kertaa josta tulisi kasvamaan jotain merkityksellistä.
Mahtaisinko tunnistaa tuollaisen hetken, jos sellainen tulisi nyt? Tai olisiko se edes oleellista?
Ei se olisi.
Ikäkriisi tekee asioista uhanalaisia, koska niitä ”täytyy tehdä silloin kun on nuori”. Vanhana ei pääse enää nautimaan asioista kuin ennen. Ei silti, eipä sitä pääse näin nuorenakaan nauttimaan mistään, ellei tee mitään.
Olin eilen pitkästä aikaa viihteellä Hell-singissä, Eetun järjestämissä Bussimatka Norjaan -simulaatiobileissä. Storås-veteraanit kerääntyivät pieneen yksiöön nauttimaan Storås-matkan hengestä. Kaikki oli hyvin autenttista: nimilaput, lämmin kalja, liian harvat vessatauot ja vaihteleva musiikki. Tällä kertaa matkalla oli myös laivaosuus, jonka aikana mussutettiin tax-free ostoksia, tehtiin vessaan jääkaappi ja tietysti laulettiin karaokea. Bileilta Storås-ystävien kanssa ei yksinkertaisesti voi epäonnistua. Oli mahtavaa nähdä tyyppejä pitkästä aikaa :)
Mukava huomata, että parin viikon takainen lähes-burn-out -tila on parantunut ihan itsestään muutaman vapaapäivän ja järkevämmän työtahdin myötä. Ja vielä kun söpöt tytöt sysäävät taltioimaan pitkään hautuneita ajatuksia sanoiksi, mikä voisikaan olla paremmin.
Sitä puolikasta lukuunottamatta, ei mikään.
Startti
Minun naiseni. Tunnen niin joskus vieläkin, pitkän ajan jälkeen. Minulla on ollut aina taipumus jämähtää paikoilleni muiden jatkaessa eteenpäin. Saatan näyttää ihan muulta, mutta joistain asioista on vaan mahdottoman hankala päästää irti. Ehkä siksi olenkin aina pitänyt hyökkäys on paras puolustus -taktiikasta. Se toimii tosi hyvin — vähän aikaa.
Uinuin taas ohi kevään ja kesän. Ihastuin (vain kerran), matkustelin liikaa, kirjoitin liian vähän ja tein liikaa töitä. Hiljattain kasvoja lämmittänyt aamuaurinko sai miettimään vakavia. Tarvitsen elämääni jotain oikeasti merkityksellistä.
Siispä kaivoin esiin komeron nurkkaan unohtuneet haalarit. Mitä muuta merkityksellistä opiskelijaelämään (ha!) kuuluisikaan kuin biletys!
Lippu SyysStarttiin. Check.
Aamuaurinko
Toisinaan asioiden välille alkaa hahmottua yhteyksiä ihan itsestään. Tuntuu siltä, että ehkä niillä lukemattomilla jo unohtuneillakin hetkillä oli merkityksensä.
Haaveilin kauan sitten jonkunlaisesta Turun Web-ammattilaisten kerhosta, jossa voisi nähdä tuttuja ja tutustua uusiin samanhenkisiin kollegoihin. Pääsimme lopultakin Mikan kanssa sanoista tekoihin ja syntyi Kabinetti (johon en ole halunnut viitata missään julkisesti kun kovasti puuhaamamme uusi saitti on edelleen vaiheessa).
Samoihin aikoihin kun Kabinetti kokoontui ensimmäisen kerran, tapasin pitkään blogistanista tutun Myrsky-Jannen. Olisi ehdottomasti pitänyt tutustua aiemmin. Janne, kuten joidenkin mielestä minäkin, on livenä huomattavasti mukavampi kuin mitä nettipersoonasta voisi päätellä. (Yritin muotoilla tuon mahdollisimman pehmeäksi. -Toim. Huom.) Itse asiassa, tuntuu että olemme monelta osin hyvin samanhenkisiä. Veikkaan, että jos olisimme tutustuneet joskus buumin aikoihin (silloin kun oli vielä nuori), olisimme hyvin saattaneet päätyä tekemään jotain todella tyhmää ja/tai hienoa. Tietysti, sikäli kun itseäni yhtään tunnen, koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä suuren mittakaavan munauksia.
Mistä päästäänkin hyvin aasinsillalla takaisin Työhön. Työvoiman lisäämisestä huolimatta tekeminen eivät tunnu vähenevän, mikä on tällaisena muka-lama-aikana jossain määrin positiivista. Muutaman viikon päästä muutamme isompaan toimistoon ja kesäksi joukkoon liittyy kaksi harjoittelijaa.
Olemme parhaillaan viimeistelemässä yli kaksi vuotta kestänyttä projektia. Fiilis on vähän sama kuin odottavalla äidillä (kuvittelisin), vaikkakin fyysiset ilmentymät ovat hivenen erilaisia. Mutta valvotut yöt ja raa’asti jäähylle siirretty sosiaalinen elämä ei tunnu yhtään pahalta kun oikeasti uskoo siihen mitä tekee. Tiettyyn rajaan asti. On iltoja, jolloin on vahvasti I’m too old for this shit -olo.
Nollaus on todella tärkeää. Nyt kun leffat ovat käyneet hektisen aikajänteille liian pitkiksi, olen opetellut uusia mikrolepohetkiä. Luen rakkaita ystäviä ja toimitettua sisältöä (paperilta), ajattelen niitä joita en saata lukea, pörrötän kissoja ja käyn ulkona kurkkaamassa aurinkoa. Ei se haittaa vaikka aina ei ehdi nauttia ihan kaikesta mistä haluaisi — kunhan muistaa mikä on tärkeää.
Bon Jovi saa rauhasta haaveilla lauantai-illastaan, minä olen aamuaurinko.
Sitä tapahtuu niin paljon. Useimmiten on sellainen olo, että itselle jää aikaa liian vähän. Ja kuitenkin aina illan tullen toivoisi olevansa muualla tai joku muu.
Tämä vuosi on alkanut jännittävissä merkeissä. Elämäni merkityksellisimmät asiat ovat pääsääntöisesti tapahtuneet alkuvuodesta — monet juuri tammikuussa. Tällä kertaa arkea ei väritä (toiveistani huolimatta) parisuhde vaan uudelleen muotoutunut työ.
Kai tätä hetken kestää, mutta nyt on kyllä jo valmiiksi hyvin yksinäinen olo.
Happoradion uusi levy osui silmiini Spotifyssä ja löysi parin kuuntelukerran jälkeen tiensä iTunesin ostoskoriin. Se Rock mitä kaipasin edellisiltä Zen Cafén ja Egotripin levyiltä on viimeinkin löytynyt.
Kaunis minä on tasaisen hyvä levy. Se kuulostaa valmiilta, mutta paljon vähemmän tuotetulta kuin uudet zenkkarit ja paljon vähemmän taiteelliselta kuin uudet tripit, mikä jo sinänsä on hyvää rock-meriittiä. Levyn lyriikkaan on helppo samaistua kun teemat ovat edelleenkin siinä toisessa miehessä ja valinnoissa jotka johtivat jonnekin muualle kuin oli kuvitellut.
Che Guevera kuulosti ensikuulemalta puhtaasti radiosoittoa varten tehdyltä halvalta sinkulta. Biisi avautui vasta kun hoksasin kuunnella sanat kokonaisuudessaan. Perisuomalaisesta ”vittu kun muilla menee hyvin mutta mulla ei”-valituksesta ei vaan voi olla diggaamatta. Etenkään kun .. niin.
Rokrok.