Aamuaurinko
Toisinaan asioiden välille alkaa hahmottua yhteyksiä ihan itsestään. Tuntuu siltä, että ehkä niillä lukemattomilla jo unohtuneillakin hetkillä oli merkityksensä.
Haaveilin kauan sitten jonkunlaisesta Turun Web-ammattilaisten kerhosta, jossa voisi nähdä tuttuja ja tutustua uusiin samanhenkisiin kollegoihin. Pääsimme lopultakin Mikan kanssa sanoista tekoihin ja syntyi Kabinetti (johon en ole halunnut viitata missään julkisesti kun kovasti puuhaamamme uusi saitti on edelleen vaiheessa).
Samoihin aikoihin kun Kabinetti kokoontui ensimmäisen kerran, tapasin pitkään blogistanista tutun Myrsky-Jannen. Olisi ehdottomasti pitänyt tutustua aiemmin. Janne, kuten joidenkin mielestä minäkin, on livenä huomattavasti mukavampi kuin mitä nettipersoonasta voisi päätellä. (Yritin muotoilla tuon mahdollisimman pehmeäksi. -Toim. Huom.) Itse asiassa, tuntuu että olemme monelta osin hyvin samanhenkisiä. Veikkaan, että jos olisimme tutustuneet joskus buumin aikoihin (silloin kun oli vielä nuori), olisimme hyvin saattaneet päätyä tekemään jotain todella tyhmää ja/tai hienoa. Tietysti, sikäli kun itseäni yhtään tunnen, koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä suuren mittakaavan munauksia.
Mistä päästäänkin hyvin aasinsillalla takaisin Työhön. Työvoiman lisäämisestä huolimatta tekeminen eivät tunnu vähenevän, mikä on tällaisena muka-lama-aikana jossain määrin positiivista. Muutaman viikon päästä muutamme isompaan toimistoon ja kesäksi joukkoon liittyy kaksi harjoittelijaa.
Olemme parhaillaan viimeistelemässä yli kaksi vuotta kestänyttä projektia. Fiilis on vähän sama kuin odottavalla äidillä (kuvittelisin), vaikkakin fyysiset ilmentymät ovat hivenen erilaisia. Mutta valvotut yöt ja raa’asti jäähylle siirretty sosiaalinen elämä ei tunnu yhtään pahalta kun oikeasti uskoo siihen mitä tekee. Tiettyyn rajaan asti. On iltoja, jolloin on vahvasti I’m too old for this shit -olo.
Nollaus on todella tärkeää. Nyt kun leffat ovat käyneet hektisen aikajänteille liian pitkiksi, olen opetellut uusia mikrolepohetkiä. Luen rakkaita ystäviä ja toimitettua sisältöä (paperilta), ajattelen niitä joita en saata lukea, pörrötän kissoja ja käyn ulkona kurkkaamassa aurinkoa. Ei se haittaa vaikka aina ei ehdi nauttia ihan kaikesta mistä haluaisi — kunhan muistaa mikä on tärkeää.
Bon Jovi saa rauhasta haaveilla lauantai-illastaan, minä olen aamuaurinko.
Sitä tapahtuu niin paljon. Useimmiten on sellainen olo, että itselle jää aikaa liian vähän. Ja kuitenkin aina illan tullen toivoisi olevansa muualla tai joku muu.
Tämä vuosi on alkanut jännittävissä merkeissä. Elämäni merkityksellisimmät asiat ovat pääsääntöisesti tapahtuneet alkuvuodesta — monet juuri tammikuussa. Tällä kertaa arkea ei väritä (toiveistani huolimatta) parisuhde vaan uudelleen muotoutunut työ.
Kai tätä hetken kestää, mutta nyt on kyllä jo valmiiksi hyvin yksinäinen olo.
Happoradion uusi levy osui silmiini Spotifyssä ja löysi parin kuuntelukerran jälkeen tiensä iTunesin ostoskoriin. Se Rock mitä kaipasin edellisiltä Zen Cafén ja Egotripin levyiltä on viimeinkin löytynyt.
Kaunis minä on tasaisen hyvä levy. Se kuulostaa valmiilta, mutta paljon vähemmän tuotetulta kuin uudet zenkkarit ja paljon vähemmän taiteelliselta kuin uudet tripit, mikä jo sinänsä on hyvää rock-meriittiä. Levyn lyriikkaan on helppo samaistua kun teemat ovat edelleenkin siinä toisessa miehessä ja valinnoissa jotka johtivat jonnekin muualle kuin oli kuvitellut.
Che Guevera kuulosti ensikuulemalta puhtaasti radiosoittoa varten tehdyltä halvalta sinkulta. Biisi avautui vasta kun hoksasin kuunnella sanat kokonaisuudessaan. Perisuomalaisesta ”vittu kun muilla menee hyvin mutta mulla ei”-valituksesta ei vaan voi olla diggaamatta. Etenkään kun .. niin.
Rokrok.
Pahaa joulua
Joulu on onnellisesti ohi — hyvä niin. Olen antijouluihminen. Joulu edustaa minulle kaikkea mitä syvästi inhoan; kristinuskoa, tekopyhyyttä ja materialismia. Henkilökohtaisemmalla tasolla joulu on ahdistavaa aikaa siksi, että yksinäisyys kalvaa joulun alla tavallistakin enemmän. Vaan onneksi ei tänä vuonna.
En ole jaksanut ahdistua edes siitä, että olen viettänyt lomapäiviäni onnellisesti yksin. Elämme kissojen kanssa pienessä maailmassa, johon ei kuulu oikeastaan mitään muuta kuin syömistä, leikkimistä, musiikkia ja nukkumista. Syksyn raskaahko työpuristus näkyy siinä miten maanisesti sitä on tarttunut kaikkiin harrasteisiin joita on siirtänyt myöhemmäksi ”sitten kun on aikaa”-verukkeella.
On sitä silti oltu ihmistenkin ilmoilla. Aattoilta vietettiin mummin luona, jonka Alzheimerin tauti on edennyt jo kurjan pitkälle. Tapaninpäivänä vierailtiin isän siskon perheen luona, missä on aina yhtä mukavaa. Isänkin luona käytiin syömässä vielä jouluruokia kun äiti oli fiksuna tajunnut lähteä pohjoiseen ihmisiä ja lumettomuutta pakoon.
Vielä reilu viikko töiden alkuun!
Kiertue jonka aikana lauletaan (ohjelmistoon kuulumaton) Venematka kaksi kertaa, ei voi olla huono.
Neljän päivän kuororeissumme vei meidät tällä kertaa Tarttoon, Tallinnaan ja Pärnuun — tässä hieman nurinkurisessa järjestyksessä. Kuten viimeksikin, matkalta jäi mieleen paljon ihania muistoja ja ajatuksia jotka valvottavat todennäköisesti vielä monta yötä. Oli muuten ensimmäinen kuororeissuni jolta palasin parempivointisena kuin lähtiessä.
Autuus päättyy yhtä äkillisesti kuin alkoikin: huomenna alkaa jouluhelvetti.
Missä vaiheessa meistä tuli aikuisia?
Tässä iässä (ikäkriisi) hankalinta parisuhteen harkitsemisessa on se, että kun iso osa samanikäisistä ystävistä elää jo perhe-elämää tai ovat yhdeksän kukauden opintomatkalla sitä kohti, itselle muodostuu pakottava tarve arvioida potentiaalinen kumppani paitsi omien mieltymysten, myös potentiaalisen äitiyden näkökulmasta.
Onhan se nyt aika epäkäytännöllistä. Että ekojen treffien päätteeksi ”sori, sä oot muuten ihan kiva, mutta sun lantio ei oikein vaikuta ideaalilta luonnolliselle synnytykselle”.
Ei sillä että olisin koskaan sanonut noin, tai että itse olisin missään suhteessa ideaali kumppani, mutta kaveripiirin perheytyminen on ihan selkeästi vaikuttanut ikäkriisiini. Eikö se, jos mikä, ole aikuisuutta kun tulee vanhemmaksi? Ja meistähän ei koskaan edes pitänyt tulla aikuisia, helvetti!
Voisi vaan ihan piruuttaan jäädä sinkkupapaksi.
Tai sitten ei.
Kellon ympäri
Aion leikkiä kissojen kanssa kissaa koko viikonlopun. Se on helppoa: nukutaan 16 tuntia päivästä, loppuaika leikitään ja syödään.
Pitäisi tosin tehdä paljon muutakin.
Syysihastuskin ehti jo suurimmaksi osaksi haihtua työkiireiden alle. Ehkä viikonloppu parantaa tätäkin haavaa. Tänään tuli todistettua taas kerran ainakin se, että liian väsyneenä on turha yrittää tehdä yhtään mitään.