|
Unessa.net : Arki : Menneet :
Sunnuntai, 25.3.2001 Pohdintaa minusta itsestäni, minusta ja Veerasta sekä siitä miltä musta tuntuu. Tämä on kirjoitettu hetken mielijohteesta, sensuroimatta mitään. -- Kaikesta uhosta ja paskanjauhannasta huolimatta olen kuitenkin todella arka ihminen. Tuntuu siltä, että ne päätökset ja asiat joita olisi pitänyt tehdä ovat jääneet tekemättä vain koska olen niin heikko. En yksinkertaisesti uskalla tehdä kaikkea mitä haluaisin. Ajatuksissani teen vaikka mitä. Elän elämääni niin kuin se juuri sillä hetkellä tuntuu parhaimmalta. Turhautuminen syntyy aina siitä kun ei uskalla tehdä niitä asioita oikeasti vaan tyytyy johonkin muuhun. Johonkin sellaiseen, mikä ei oikeati tyydytä. On yllättävän helppoa piiloutua sen harmaan keskinkertaisuuden verhon taakse. On helppoa lakata olemasta sitä mitä oikeasti haluaisi olla, koska pelkää epäonnistuvansa. Mitä jos tämä onkin juuri sitä mitä oikeasti haluan, mutta en vain tiedä sitä vielä? Entä ihmisen etiikka ja moraali? Onko hyvä ihminen sellainen joka maksimoi oman elämänsä tyydytyksen muista piittaamatta, vai saako mielenrauhan ja hyvän ihmisen leiman elämällä muiden hyväksi - elämällä jonkun toisen elämää? Tässä elämäntilanteessa en saa mielenrauhaa itselleni ennenkuin nään ja koen tekeväni Veeran onnelliseksi. Kuitenkin tuntuu jatkuvasti siltä, että tehdäkseni hänet onnelliseksi mun on tehtävä jotain sellaista, joka ei tunnu sopivan mulle ollenkaan. (Nyt ei ole siis kyse mistään yksittäisistä asioista, vaan kaikista yleisesti). Tilanne ajautuu melkein väkisin oravanpyörään; tunnen itseni onnettomaksi koska teen Veeran onnettomaksi, yritän korjata asian ja tilanne rauhoittuu. Pian koen taas itse olevani onneton ja teen Veeran taas onnettomaksi. Lohdutonta. Kiire, stressi ja muut ihmissuhteet tuovat lisää mausteita tähän soppaan. Koen jatkuvaa painetta tehdä jotain (tuottavaa) ja samalla koen myös olevani vastuussa siitä mihin tätä elämääni kokoajan kuljetan. Mulla on lisäksi (oma kuviteltu) velvollisuus kehittää jatkuvasti uusia vaihtoehtoisia tapoja viettää Veeran kanssa aikaa jo liiankin tutuksi tulleen leffojen katsomisen ja seksin rinnalle. Se jos mikä saa yhteisen ajanvieton tuntumaan raskaalta. Syyllisyyden tunne värittää kuin viimeistellen koko keitoksen vielä mukavan räikeäksi. Tunteet toisia ihmisiä kohtaan täytyy piilottaa johonkin syvälle, etteivät ne pääsisi vaikuttamaan päivittäisiin asioihin. Samalla täytyy kieltää itsestään juuri se osa, joka tekee inhimillisen elämän mahdolliseksi. Tunteet ovat kuitenkin niin vahvoja, ettei niitä voi kieltää. Se saa kaiken tuntumaan hyvin paradoksaaliselta. -- Kurkistus pääni sisälle, ei sen kummempaa. Tuosta ylläolevasta on turha vetää mitään johtopäätöksiä, siinä ei ole (tietääkseni) mitään syvällistä sanomaa minkään asian suhteen. Käsitelläkseni aihetta vielä vähän pintapuolisemmin, olen miettinyt erilaisia ratkaisuja näihin ongelmiini. Ehkä eniten mua on aina kiehtonut vaihtoehto elää yksin. Elää kokonaan ilman muita ihmisiä (siis siinä määrin kun se nyt on ylipäätään mahdollista), satuttamatta ketään muita kuin itseään. Tämän vaihtoehdon käytännön ongelma onkin se vanha klisee, että naisten kanssa ei voi elää, mutta kun ei voi elää ilmankaan... Minä en ainakaan tulisi yksinäni kovinkaan pitkään toimeen (tällaisessa mielentilassa), tarvitsen jonkun joka pitää huolta siitä etten joudu pehmustettujen seinien sisälle... Toisenlaiset ratkaisut ovat taas sellaisia, joita ei kukaan halua kuulla. Siksipä en edes halua lausua niitä ääneen. Toisaalta yksi tällä hetkellä parhaista vaihtoehdoista tuntuu olevan se, että yritän elää itseni kanssa sopusoinnussa niin, että elämä Veeran kanssa saa taas uusia ulottuvuuksia. Pidän tästä ajatuksesta ehkä eniten, mutta pelkään etten keksi koskaan itselleni oikeaa lähestymistapaa tähän ongelmaan ja silloin koko juttu ei koskaan tule toimimaan. Keskustelua saa toki jatkaa, minä yritän nyt levätä.
|
