Kiesus! Nyt on jo perjantai!
Äh. Meni koko aamu pilalle kun eksyin Amnestyn sivuille ja totesin muidenkin
kiinnittäneen huomiota maailman
vaikutusvaltaisimpaan sotahulluun. Toivottavasti ne saa sen pois virastaan
mahdollisimman ennenaikaisesti.
Koko päivän olen yrittänyt saada aikaiseksi sellaista lukufiilistä, johon
melkein eilen pääsin kuitenkin epäonnistuen yrityksessäni lahjakkaasti. Onnistuin
lopulta välttelemään itse lukemista yhtä paljon kuin kaikkea muutakin. Säälittävää
räpellystä kerrassaan.
Kävin
kaupassa ja tein ruokaa. Kuuntelin Leevien
uuden levyn melkein pariin kertaan ja tein töitä. Töitä, töitä, töitä.
Vittumaisinta tässä keväässä ja alkukesässä on ehdottomasti se, että kun
ei ole fiilistä lukea niin ei voi tehdä mitään muutakaan. Kokoajan on harteilla
sellainen mieletön ahdistuksen taakka kun tietää tekevänsä
jotain muuta kuin mitä pitäisi. En kuitenkaan osaa pakottaa itseäni lukemaankaan.
Olen kai liian heikko moiseen. No. Siitä rangaistaan vielä.
Minut teloitetaan tästä. Jos ei omasta toimestani niin ainakin
kavereiden toimesta. Sovein huomiseksi taas treffit
Sannan kanssa. Tai okei.. ne ei ole nyt varsinaisesti treffit, mutta nähdään
kuitenkin. Sinne (hänen luokseen siis) on tulossa joitain kavereitakin kuulemma
ja minä hölmö uskalsin lupautua menemään myös. Huijui. Eli ensin pidän parhaani
mukaan koko lähipiirini poissa silmistä ja sitten lupaudun itse menemään nuoren
naisen kotiin illaksi? What a mind-job!
Vieläkin on kovin haikea olo, pelkään etten pääse tästä
yli. Olenhan nyt toisaalta ennenkin päässyt kaikesta yli, tai ainakin melkein
kaikesta mutta tämä on silti eri asia. En mä tiedä. Olisi vaan helpompi pitää
suunsa kiinni ja ottaa etäisyyttä oikein kunnolla. Osa minusta putosi kuin
tyhjän päälle, osa jatkoi matkaa - vailla kiintopistettä. Todella kummallinen
olotila. Toivon hiljaa mielessäni, että tämä juttu Sannan kanssa tekisi mulle
hyvää. Toivon sitä todella, mutten oikein uskalla ajatella sitä. Olen näköjään
taas kovin säikky. Sellainen kun olin joskus kauan sitten.
Pienessä maailmassa pääni sisällä haaveilen illalla pimeässä siitä miten
tekisin jonkun onnelliseksi. Olisi taas niin kovin hienoa tehdä joku onnelliseksi.
Luulin joskus tekeväni Sallan onnelliseksi,
mutta siinäkin menin aika pahasti metsään. Sama se oikeastaan nyt on, mutta
hänen jälkeensä en ole tavannut yhtään sellaista naista jonka olisin oikeasti
tehnyt onnelliseksi. Se on jotenkin surullista tavallaan. Yrittää parhaansa
mukaan kuitenkaan onnistumatta tavoitteessaan.
Näen saman kuvion toistuvan myös muualla elämässäni. Pääsykokeet. Luen kuin
rivattu ja yllätän itseni positiivisesti monta kertaa, mutta juuri ratkaisevalla
hetkellä tapahtuu aina jotain ja herpaannun. Tosi syvältä on tämä elämäni
kyllä toisinaan.
