Olen kehittänyt uusia harrastuksia. Väärin. Olen kasvanut uusien harrastusteni
pariin.
Hukuttaudun tiedon tulvaan päivällä kun herään, iltapäivällä kun oikeasti
herään, illalla kun havahdun koneen ääressä ja aamuyöllä ennen kun menen nukkumaan.
Kaikki muu tekeminen kuin oleminen luo etäisyyttä yksinäisyyteen. Olen opetellut
kävelemään paljain jaloin. En ole koskaan ennen tykännyt kävellä paljain jaloin.
Missä vaiheessa minusta kasvoi tällainen itsekeskeinen ääliö? Todella tylsää
huomata elävänsä tällaisessa häkissä, jonka ainoat ovet avautuvat vain niille,
jotka jaksavat paremmin kuin minä, uskovat enemmän kuin minä. Kaipaan kavereita
ja puhumista, mutten kestä olla ihmisten seurassa.
Päivistä kuluu yhä suurempi osa sähköposteihin, niistäkin suuri osa keskustelua
vieraiden ihmisten kesken. Olen viikon aikana saanut muutaman ”tsemppiä
ja hyvää kesää” -meilin, jotka kaikki ovat tulleet henkilöiltä joita
en tunne. Olen saanut ihan liikaa sellaisia meilejä, joihin en vaan ole yksinkertaisesti
jaksanut vastata. Pyöräily taitaa olla ainoa asia, joka on tällä viikolla
saanut mut hyvälle tuulelle. Miiaa ei lasketa,
koska se on yhtä vuoristorataa!
Masentuneisuus on tauti, joka ruokkii
itseään. Se on niin monta asiaa yhtä aikaa. Puhelut joihin jättää vastaamatta
koska ei huvita puhua juuri silloin, tyhjä tunne kun näet televisiossa tai
kaupungilla onnellisen ihmisen, herpaantunut olotila sen jäkeen kun olet tehnyt
itsellesi keinotekoisesti hyvän olon. Aika on niin suhteellista. Miten suhteellista
tämä kaikki onkaan. Tunnit tuntuvat päiviltä, päivät viikoilta ja kuitenkin
huomenna jo olen unohtanut kaiken tämän.
Tarkoitukseni oli kirjoittaa paljon kaikenlaista heti pääkkäreiden jälkeen.
Nyt olen niin väsynyt henkisesti, etten jaksa edes nukkua öisin. Ehkä niille
kirjoituksille tulee oma aikansa myöhemmin, sillä välin taidan odotella jotain
muuta tapahtuvaksi.
