Allapäin alamäessä

Juuh. taas se potkii päähän ja oikein kunnolla. Noh mikäs tässä on ihmetellessä, täytyy vaan sanoa että kannattaa tosiaan olla varovainen sen kanssa mitä toivoo. Toivoin jossain vaiheessa vähän tunnekuohuja silloiseen tasapaksuun elämääni - niitä totisesti olen saanut. Onkohan se niin, että tunteidenkin summa on vakio? Siis että ilon ja surun määrä on vakio? Joku saattaa olla sitä mieltä, että elämässä on jompaa kumpaa aina enemmän, mutta itse olen pikkuhiljaa kallistumassa tämän ying&yang teorian puolelle...

Kaikki ihmettelee sitä kun olen masentunut. Aijaa. Mitä ihmettelemistä siinä muka on?!? Jos koko elämä kääntyy parin kuukauden aikana käytännössä kokonaan ylösalaisin ja vielä silleen, että itse on siinä iloisesti kampeamassa mukana, niin pitäisikö sen ymmärrettyään olla onnellinen? En mä ainakaan jaksa olla.

Noh. Kai päädyn kohta taa siihen vaiheeseen, että kaikki ihmiset unohtuu. Siinä vaiheessa sitten ei ainakaan tarvitse kantaa vastuuta kenestäkään eikä mistään, kun ei ole ketään... Nyt vaan tuntuu siltä, että pieninkin vastuu toisesta ihmisestä on rasite, eikä hetkittäiset positiiviset hetket saa tilannetta kohennettua.

Oikeestaan on ihan hyvä olla välillä tälleen kriittinen ja vittumainen. Nyt voi hyvällä syyllä tehdä kaikki ihmiset onnettomaksi tyyliin ”jos määki ni kyl sääki”. Heh. Tjooh.