|
Unessa.net : Arki : Menneet : Torstai, 13.12.2001 Saunajorinoita. Kuuma. Vain silloin kauan sitten... Nostan käteni ilmaan, nämähän ovat kuin vanhuksen sormet. Viisi. Rosa on nyt sen ikäinen. Silloin kaikki oli vielä leikkiä, eikä ollut mihinkään kiire. Paitsi tietysti ulos leikkimään. Kymmenen näitä on yhteensä. Niihin aikoihin muistan ihastuneeni ensimmäisen kerran elämässäni. Voi sitä kaikkea uuden opettelemista ja hassun voimakasta tarvetta olla samanlainen ja kuulua joukkoon. Muutamaa vuotta myöhemmin muistan pohdiskelleeni ensimmäisen kerran sitä, että olen jollain kummallisella tavalla ajautunut elämäntapaan jossa on aina kiire. Sairasta. Muutama seuraavaa vuotta piirtyi kuvitellun tunteen ympärille. Miltä tuntuu rakastaa, miltä tuntuu puristaa naisen rintoja, miltä tuntuu nussia selkä seinää vasten? Silloin niin monet asiat tuntuivat kuuluvan yhteen. Ne olivat yhtä hämärän peitossa kuin seuraava pimeä aamu, jolloin varmaa oli vain se että ruotsintunti tulee ja pilaa koko päivän. Hetkessä kaikki muuttui. Vahingossa, itseasiassa. Löysin jotain mitä niin monet meistä etsivät, ymmärsin sen heti ja otin siitä kaiken irti. Tuli hetki nuoren ihmisen elämässä jolloin ensimmäistä kertaa tiesi ja tunsi olevansa onnellinen. Vanhat arvot ja aatteet menettivät nopeasti merkityksensä, maailma näytti kokonaan toisen puolen itsestään. Se hetki on historiallinen kun tajuaa televisiossa kerrotun olevan vain keskinkertaista yritystä kuvata jotain niin täydellistä ettei kukaan toinen voi sitä ymmärtää. Ei sinun tavallasi. Liian pian tuli se hetki, jolloin oli aika palata todelliseen maailmaan. Siihen, jossa kaikella on aikansa ja jossa edes rakkaus ei tee maailmaa yhtään sen oikeudenmukaisemmaksi paikaksi. Huomasin ystävät vierelläni. Toiset edelleen muuttumattomina, toiset oman onnensa kuohuissa. Nyt paljon myöhemmin huomaan olevani suunnilleen siinä mihin joskus jäin. Aikamoista ympyrää olen kiertänyt elämäni vuodet, enkä ollenkaan tiedä mistä aloitin. Kunpa onnen oppisi löytämään arkisemmista asioista, ilman että siihen tarvitsisi sattumalta törmätä. *** Kävi aika oudosti eilen illalla. Puhelin soi, vastasin, mutta samassa tajusin että multa on ääni mennyt - en voi puhua. Yritin selittää tätä puhelimeen, mutta tuloksena oli vain epämääräistä katkoilevan krohisevaa hengitystä. Tuut - tuut - tuut - tuut... Tänään sama ilmiö aiheutti lisää huvittuneisuutta (?) Mobililla kun yritin opastaa seuraajaani uusiin tehtäviinsä. No eihän siitä mitään tullut kun toinen vaan selittää että *krööh, kröh, kröh* -Mitä?!? -*KRÖÖÖH, KRÖH, KRÖH!!*... Huoh. Onneksi loppupäivästä pystyin jo kuiskaamaan. Huomenna on Softatalon pikkujoulut ja meikulla ei ole juurikaan biletysfiilistä. Illat ja yöt duunissa pistää muutenkin sellaisen antityöfiiliksen päälle ettei mitään määrää. Kaikkein mieluiten menisin kotiin peiton alle kieriskelemään (kun kipeänä ei tunnetusti voi nukkua), mutta huomenna se ei käy. Kovin ikävään aikaan tulin kipeäksi. Olisin tahtonut nauttia tämän yhden kerran tästä kaikesta. Koko vuodesta. Ja sen jälkeen olisin tahtonut mennä katsomaan löytyisikö sitä Dynamon vihreäsilmäistä tyttöä vielä jostain. Olen nähnyt ne sieläl monta kertaa, kyllä se vielä tulee olen siitä varma. Elämä on kyllä toisinaan helppoa, kun seikkailu on jonkun tuntemattoman odottamista tuntemattomaan aikaan ja paikkaan... |
