|
Unessa.net : Arki : Menneet : Maanantai, 20.11.2001 On se jännää, miten ihmiset kasvaa ja muuttuu. Tässäkin iässä vielä. Tai tässä iässä nimenomaan, oikeastaan. Kiinnitin katseeni Ilpoisten tienviittaan tullessani töistä tänään. Muistin niin elävästi sen, kuinka vuolaasti itkin koko kotimatkan eräänä päivänä puoisen vuotta sitten. Muistan ne kylmät ja kuumat väristykset, kuinka kyyneleet pakkautuivat silmiin ja sieraimiin ja sen kuinka kipeältä tuntui sanoa jälleen kerran hyvästit vasten tahtoa. Nykyään ei ole enää mitään tuollaista. Ei iloisia eikä surullisia tunteita, vaan tasaisen harmaata arkea ja apatiaa. Olemme kasvaneet siitä jo niin paljon. Haavat ovat nyt jo ihan oikeasti umpeutuneet, eikä niitä tunteita enää ole. Ei ainakaan sellaisissa äärin kuin joskus oli. Toinen puoli minusta suree sitä, että se joskus niin täydellinen ja vieläkin niin tärkeä side välillämme on kuihtunut pelkäksi tavallisuudeksi. Toisaalta taas olen tästä kaikesta kovin iloinen, koska tiedän meidän kummankin nyt pystyvän aloittamaan ihan oikeasti uuden elämän ilman pelkoa ainakaan tällaisista murheista. Kävelin tuota kapeaa talojen välistä kujaa tänne kotiin ja mietin miten harmaata ja väritöntä tämä koko elämäni nykyään on. Tasainen apatia haalistaa elämän kaikki värit ja värjää ne harmaasävyiksi. Jopa puhdas kipukin tuntuu tuskasta huolimatta hyvältä, koska se sentään on aitoa. Sillä tunteella on väri ja sen aistii. Se osuu niin lähelle, että se on käsin kosketeltavaa ja se on todellakin aitoa. Olen jollain tavalla perin kummallisessa tilassa koko mies. Muut kohtalotoverit ympärilläni käärivät ympärilleen piikkilankaa kun minä taas avaan sylini kuin Ville Valo ensimmäisen levynsä kannessa. Voiko ihminen olla liian avoin? En pelkää oikeastaan mitään. Paitsi sitä, etten saisi kokea tätä kaikkea taas uudestaan. Ehkä pelotan ihmisiä pois avoimuudella. Tai varmasti pelotankin. Voihan nainenkin olla liian kaunis. Ei siis niin, että avoimuutta ja kauneutta voisi verrata keskenään, mutta kyllähän ihmisissä on paljon ominaisuuksia joilla voi pelotella toisia luotaan, tai niin että uskaltaisi edes lähestyä. Vitsauksensa kullakin. Auh. Nuppi järkkää tuparinsa nyt viikonloppuna ja jostain syystä tunsin kummallisen paljon ahdistusta siitä, että mulla ei ole oikeastaan ketään jota voisin pyytää aveciksi. Eihän sellaista tarvitse olla, mutta kun on tottunut... Ehkä sekin tuntui oudolta, että saattaisin nähdä siellä Lapan ja Veeran. Sen täytyy nyt olla pelkästään tästä mielentilasta kiinni, mutta jossain mättää nyt tosi pahasti ja minulla ei ole ollenkaan hyvä olla vaikka periaatteessa kaiken pitäisi olla juuri päinvastoin. Grrh. |
