22.-24.11.2002
Bill Gatesillä on kerrottu olleen tapana ottaa lomaa kaikesta kerran tai pari vuodessa vetäytymällä kaiken hälinän keskeltä johonkin pieneen mökkiin yksikseen, vain kasa kirjoja ja muuta luettavaa mukanaan. Viikonloppu Jyväskylässä Miian seurassa tuntui vastaavalta henkiseltä puhdistautumiselta arkisten asioiden jäätyä kauas kotiin.
Kiireinen perjantai täynnä jännitystä ja hermoilua. Kipitin luentojen jälkeen Asteriskin toimistolle katsastamaan uuden Filen mahdollista ilmentymää ja jumalat olivat näköjään suosiolla, koska se oli kuin olikin jo saatu ulos painosta. Jeejee, matkaluettavaa!
Muutaman käänteen kautta pääsin isän kyydissä lopulta rautatieasemalle, ja vieläpä ihan ajoissa - aikaa oli reilu vartti. Haavekuvat rennosta odottelusta rymisivät maahan aika nopeasti nähdessäni lippukassan jonot; kaikki kassat olivat auki ja ihmisiä suorastaan tungeksi niille. Yli 30 numeroa senhetkistä vuoronumeroa suurempi vuorolappuni ei sekään oikein ilahduttanut. Aloin jo epäilemään ehtisinkö junaan ollenkaan. (Vihreille lähdöille, joka tämä juna siis sattui olemaan, nääs kun täytyy ostaa lippu etukäteen.)
Runsasta varttia myöhemmin istuin kuitenkin jo täpötäydessä junassa katselemassa ulkona möllöttävää pimeyttä. Neljän aikaan päivällä on jo pimeää - varsin huolestuttavaa. Reilu kolmituntinen junamatka sujui melko huomaamattomasti uuden Filen ja zen-kirjan parissa.
Hienoisen jännityksen vallassa kopeloin viimein takkiani katonrajasta. Mahtaisikohan siellä olla kauhean kylmä? Suurin osa matkalaisista näytti innokkailta hyppäämään ulos junasta, kömmin rohkeasti sekaan. Ensimmäinen tuulahdus vieraan kaupungin ilmaa tuntui kylmän raikkaalta. Olen perillä!
Jännitys hävisi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, tuntui helpottavalta tiedostaa, että Turku ja ihan kaikki oli nyt jossain todella kaukana. Lyhyen zembailun jälkeen näin tutun hahmon hymyilevät kasvot ja kiihdytin askeleitani tätä halaamaan. Mooooi!
Loppuilta kului varovaisen hapuilevasti jutellen niitä näitä, tehden selontekoa kaikesta siitä mitä kaikkea onkaan tapahtunut sitten viime näkemän ja kuuleman.
Ensimmäinen asia, johon Kiinnitin huomiota tuossa tuntemattomassa kaupungissa oli hiljaisuus. Paikalliset teiniamisautot värittivät katumaisemaa karvanopillaan ja jumputuksellaan, mutta koko kaupunki tuntui kuitenkin kaikin puolin rauhalliselta ja hiljaiselta. Ihan kuin se olisi käynyt nukkumaan lumi peittonaan. Kuulin oman hengitykseni.
Lähdimme lauantaipäivällä kaupungille ihailemaan paikallista keskustaa. Muutaman satunnaisen kaupan jälkeen löysimme tiemme yliopiston kirjaston kahvilaan, joka vaikutti varsin mukavalta paikalta. Kirjasto kuhisi elämää lauantaipäivänäkin.
Illan ajantappovaihtoehdot oli nopeasti kartoitettu; mennä leffaan tai vuokrata sellainen. Päädyimme jälkimmäiseen ja matkalla ”kotiin” eksyttiin toiseen paikallisista Hesburgereista. Vieraiden kaupunkien Heset ovat kuin keitaita aavikolla. Jotain kotoisaa keskellä jotain tuntematonta.
Miian kämppiksen haukuttua valitsemamme Amelié -leffan lyttyyn, päätimme lopulta jättää sen katsomatta ja niin jäimmekin koukkuun lauantai-illan televisioputkeen itsevaltiaista bondiin asti. Hilpeähkön bond-realismin jälkeen oli melkoisen väsynyt olo, joten menimme suosiolla nukkumaan.
Miia asuu kahden kämppiksen kanssa, joista toinen oli tänä viikonloppuna poissa, ja sain nukkua tämän vuodesohvalla. Se oli yllättävän mukava, joskin nariseva, yösija.
Nukuimme (tai ainakin minä nukuin) kumpanakin päivänä pitkään. Oli äärimmäisen rentouttavaa mennä kohtuullisen aikaisin nukkumaan lukien kirjaa ja herätä ilman mitään kiirettä aloittaen päivän taas lukemalla muutaman sivua.
Kannoin mukanani jo pitkään yöpöydälläni pölyttynyttä Alan W. Wattsin kirjaa Zen, joka on jonkinasteinen zen-maailmaan johdatuksen klassikko. Jollakin tavalla kirjan (tai ehkä oikeammin zenin) sanomaan oli helppo päästä kiinni ympäristössä jossa ei ollut tuttuja häiriötekijöitä, sain kahlattua koko kirjan läpi matkan aikana.
Sunnuntai oli jo täynnä lähdön tunnelmaa. Pakkasin kamppeni ja läksimme Miian kanssa asemalle. Lipun ostamisen ja muutaman minuutin odottelun jälkeen wanha junaveteraani raahautui eteemme ja oli aika jättää hyvästit tälle hassulle tuntemattomalle kaupungille ja liian kaukana asuvalle ystävälle. Kömmin sisään junaan, riisuin palttoon pois päältäni ja vilkuttelin vielä kerran hyvästit.
Ja niin. Jälleen kerran matkaan kohti kotia. Levänneenä ja onnellisena :)
<< Arki < Menneet < Marraskuu 2002
