Aurinko värjäsi pöydän pinnan kullanväriseksi. Sen loisteessa keittiön ikkunasta erottui likaisia sateen jälkiä ja ilma näytti olevan täynnä pölyä. Kai sitä oli samanverran kuin ennenkin, mutta tuo näky toi mieleen ajatuksen taas kerran niin tylsästä asiasta; siivouksesta.

”Aiotko joskus tiskata nuo, vai käydäänkö ostamassa uusia astioita?” hän tiuskaisi ivalliseen tapaansa kun kävelin ohi. ”No mä tiskaan ne vaikka heti jos herraa noin paljon ärsyttää!”

Mullakin oli pinna kohtuullisen kireänä, vaikka ei kai se mikään ihme ollut. Sen päivän jälkeen en ollut ajatellut muuta kuin häntä ja Ville oli ymmärrettävästi vihainen. Ei vihainen ehkä, mutta mustasukkainen. Se on aina niin saakelin mustasukkainen. Tällä kertaa siihen tosin oli aihettakin. Kerroin hänelle eilen olevani ihastunut erääseen toiseen ja sen jälkeen tämä talo on ollut kuin kahden ihmisen vankila.

”Auts!”, pudotin liukkaan vesilasin käsistäni tiskipöydälle ja se meni rikki. ”Noniin. Tämäkin sitten vielä, helvetti” tiuskin itsekseni. Sormessa oli lasinsiru.

”Miten ihmeessä sä tuonkin nyt rikki sait?!” hän huudahti. ”Iittalan lasin! Se maksaa varmaan kolmekymppiä eikä meillä ole noita kuin neljä!” Näin hänen kasvoiltaan kuinka hän oikein nautti tilanteesta. Edes pientä lohtua hänellekin.

Voi miten rakastankaan tätä aina niin sympaattista miestä, mietein hiljaa itsekseni. Siivosin lasinsirut, mutta nuo loput tiskit saisivat kyllä jäädä huomiseksi. Enhän mä pysty edes keskittymään tiskaamiseen.

Kaikkein pahimpia ovat yöt. Ja hetket jolloin on hiljaista. Silloin kun ajatukset vievät mut muualle. Öisin Ville nukkuu kuin ennenkin. Seksistä on turha edes puhua, mutta eipä tosin tee mielikään. En koskaan saa unta sen jälkeen kun hän nukahtaa ennen minua. Kymmenennen tyynyn kuohimisen jälkeen käyn juomassa vesilasin, mutta sekin vain tuntuu piristävän. Ajatuksia on niin paljon ja ne vilistävät niin nopeasti, että missään ei tunnu olevan mitään järkeä. Lopulta mieleeni tulee taas Ville ja se kaikki mitä meillä on. Kyyneleet tuovat unen yllättävän nopeasti.


22.01.2002

Oli pakko kirjoittaa taas jotain. Jotain sellaista mihin voisi keskittyä edes hetken. Siksi tällainen epätodellisen todellinen tarina arjesta jota olen kokenut katsottuna toisen ihmisen silmin. Toisinaan sattuu sekin, että tietää.

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä kun tapasin Sallan. Kohtalon ivaa, sanoisin. Kolme hienointa vuotta elämässäni on takanapäin ja tänään olen ehkä enemmän ymmällä asioista kuin olen pitkään aikaan ollut :)

Kohtalon ivaa sekin, että jälleen kerran sekoitan elämäni tavalla jollaista en uskonut koskaan olevan olemassa. Sitä ei voi tietää, mutta onneksi sen sentään tuntee.

 

>> Arki : Tammikuu 2002