Unessa.net : Arki :
Tammikuu 2002

Torstai, 31.1.2002

[20:30] <Katrah> ville näitä hetkiä ei saa hukata..

Noin hän sanoi ja tästä päivästä muodostui elämäni ehkä hienoin päivä tähän mennessä. Kuvailu on paitsi mahdotonta, myös mahdotonta. Siksi en sitä aio sen enempää tehdä... :)

 

[09:30] - En saanut unta. Kieriskelin tunnin sängyssä kuin ajopuu merellä. En osaa olla miettimättä miksi juuri nyt on näin paljon asioita murehdittavana, olen aivan liian väsynyt tähän kaikkeen tällä hetkellä. Nousin sängystä ja paistoin aamipalaksi ranskiksia uunissa. Tylsää kun ei ollut mitään muuta.

Äiti toi kuuden aikaan työmatkallaan vähän vuodevaatetäydennyksiä. Kun kerroin, että aion myydä autonromuni pois ja ostaa pesukoneen, kuulin että isä oli ajatellut moista jo joululahjaksi mutta ”ei sellaista saa ostaa kun mä haluun pesta pyykkiä” äiti sanoi. Perin kummallista, ettenkö sanoisi :) Perhe on yksi tärkeimmistä voimavaroista juuri tällaisina hetkinä, vaikkei sitä sanoin koskaan tulekaan ilmaistua. Ei sitä tarvitse.

En saa ajatuksiani irti hänestä. En ole koskaan elämässäni toivonut muunlaista todellisuutta kuin nyt. Toivoisin, että kaikki olisi toisin. Toivoisin, että kaikki olisi kuin sellaisesta unelmasta, jota kaikki ihmiset kasvattavat mennessään iltaisin yksinäisinä nukkumaan. En tiedä saisinko ajatella tällaisia, mutta se ei oikeastaan kiinnostakaan. Ei enää. Tämä on kamalan ahdistavaa.

 

Keskiviikko, 30.1.2002

Elän näitä päiviä lyhyinä hetkinä. Joskus tuntuu, että yksi hengenveto voi muuttaa kaiken mustasta valkoiseksi ja seuraava taas takaisin. Ei tämä ole sellaista elämää, mitä tavallinen ihminen osaisi elää, elämän kuuluu olla rauhallista ja vakaata.

Samaan aikaan kun Satumaassa puhuvat pettämisestä, minä petän itselleni ennen niin tärkeitä periaatteita. En tiedä onko tämä tunne saanut minun tekemään tämän kaiken, onko se hänessä vai onko mulla itselläni vain ollut tarve kokea jotain tai muuttua. Oli miten oli, tämä epävarmuus satuttaa enemmän kuin tuhat sanaa.

Kaikki olisi niin paljon helpompaa jos olisin osannut olla tuntematta. Päätöksiä on helppo tehdä ilman tunteita. Kyllä. Ei. Miten se voisi kiinnostaa jos kaikki tuntuu samalta tai mikään ei tunnu miltään? Sekin helpottaisi, jos osaisi tuntea vihaa. Tai jos osaisi itkeä tämän kaiken pois yksinään täällä hämärässä loputtoman huminan keskellä. Mutta ei. Minä en osaa kuin odottaa.

Kaikki tapahtuu aina huomenna. Ja huomisiin olen tuhlannut elämästäni jo ties kuinka monta päivää. Kaikki on pois siitä kun vannoin itselleni etten enää koskaan sorru mihinkään tällaisiin typeryyksiin lukemisen kustannuksella ja... tässä sitä taas ollaan. Jollain tapaa uskomatonta. Itseasiassa tämä kaikki voisi olla myös merkityksellistä. Se olisi sitä silloin, jos tällä tarinalla olisi loppu. Tai edes juoni. Tai edes käännekohta. (Sellainen käännekohta, joka ei enää vaihtuisi takaisin entiseen seuraavassa luvussa).

Mut ehkä huomenna sitten...

Tämä päivä oli kyllä periaatteessa ihan hyvä päivä. Poislukien iltaa tämä olikin. Sain jopa luettua taas pitkästä aikaa, mutta nyt sitten taas pääsin tähän mainioon ”eihän tällaisessa horkassa voi edes ajatella”-fiilikseen. Loistavaa.

Justinilla on onneksi oudompia ongelmia kuin minulla...

 

Tiistai, 29.1.2002

Tajusin tänään, että minuun on varastoitu uskomattoman suuri määrä rakkautta. Toisinaan se huokuu minusta kuin tuosta pastoriystäväni viehättävästä naisesta joka on kuin elävä iloisen hipin ilmentymä, toisinaan taas ahdistun kun en osaa enkä voi kohdistaa sitä mihinkään. Olen ikävöinyt tänään kaikkia rakkaitani. Ihan kaikkia. Tahtoisin kerätä ne kaikki saman katon alle ja pystyttää sinne oman kommuunin :) Varsinkin niitä kaukaisia ystäviä näkee aivan liian harvoin. :(

Tapasin Katrinan tänään. Vaelsimme läpi loskaisen kaupunkimme WA-museoon katsomaan Juban Viivi&Wagner näyttelyä sekä Kaj Stenvallin näyttelyä. Kummatkin oli tosi upeita! En muista koska viimeksi olisin tuolla käynyt, siitä on ihan luvattoman kauan jokatapauksessa. Ammensinn Katrinasta energiaa kuin kuiva pesusieni, en kertakaikkiaan osaa kuvata sanoin sitä tunnetta. Viihdyn hänen seurassaan.

Cosmic tarjosi päivällä mukavan rauhallisen, yllättävästi savuttoman, paikan jutella. Ilmassa raikui Lemonatorin railakas The Waltz ja kaikki tuntui siltä kun olisimme käyneet siellä jo vuosia. Ehkä jonain päivänä, mutta nyt tämä kaikki on vielä niin uutta. Tiedän silti, että olen löytänyt uuden ystävän ja se tuntuu hyvältä :)

Jottei päivä olisi ollut liian täydellinen, jouduin koskemaan tuohon autonrämään. Taas. Olen kerryttänyt niin paljon vihaa sitä kohtaan, että keskikokoinen lentokonepommi olisi pientä tämän purkauksen rinnalla. Pidän bileet sinä päivänä kun pääsen tuosta eroon =P

 

Sunnuntai, 27.1.2002

Irssailu on kivaa. Loin viikonlopun aikana jälleen yhden botin lisää ja tein #Unessa.net -kanavalle automaattisesti 15min välein päivittyvän lokisivun.

Ei siihen viikonloppuun sitten juuri muuta mahtunutkaan. Lauantaina keksin kaiken synkistelyn keskellä alkaa rippaamaan ämpeekolmosia omista levyistäni tänne koneelle. Yllättävän hyvä idea minulta, sanoisin. Sain viikonlopun aikana kasaan kourallisen levyjä ja uuden ihqn soittolistan, joka toivottavasti kasvaa ajan mittaan koskemaan koko levykokoelmaani. Tämä kone vaan on pirun hidas. Parhaimmillaankin noiden kaikkien levyjen rippaaminen vie kuukausia :(

Olotilat vaihtelevat iloisen toiveikkaasta ylimasentuneeseen apatiaan. Vaikka kuinka yrittäisin, en millään osaa sopeutua enää mihinkään. En osaa olla paikallani, en osaa pysyä liikkeessä. Niinpä olen vain jatkuvasti hermostunut ja hortoilen päättömästi edestakaisin vailla suuntaa. Kuulostaa juuri siltä, mitä projektipäällikön kuuluukin tehdä, eikö vain?

Kaikki menee naurettavuuksiin. Minä menen naurettavuuksiin. Seppo ilmaantui yöllä irkkiin ja me juteltiin tästä kaikesta. Hyvältä ystävältä kuten Sepolta saa aina jotain positiivista, jotta osaa jaksaa eteenpäin. ”Mut anna kuule asioiden aueta omalla painollaan, älä suunnittele liikaa, se on se ainoa neuvo mitä mä heitän”, hän sanoi ja hävisi pimeään yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Tosiaan. Tälleen kun on viikonlopun (ja suurimmaksi osaksi viikotkin) yksin neljän seinän sisällä ilman kunnollista tekemistä (pl. työt ja lukeminen) ei ole oikeastaan muuta ajattelemista kuin pohtia ja miettiä tulevaa. Ja sitten sitä aina tekee ihan liikaa. Minkäs sille nyt voisi.

Kaikki on niin raivostuttavan ennallaan. Mikään ei kuitenkaan ole! Siitä on vasta viikko. Silti tuntuu siltä, että olisin elänyt tätä puoli elämääni. Hassua.

 

Perjantai, 25.1.2002

”Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä
mitä sen on väliä kun olet niin lätkässä
että sinulle riittää kun hän tulee käymään
edes silloin kun tykkää
vaikka antaa paljon vähemmän kuin sinä”

Tero Vaara kirjoitti tuon seuratessaan lukiossa joidenkin ystäviensä kokemuksia. Hassua, mutta juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin ollut pääosassa jossain halvassa nyyhkyleffassa. Pääosa olisi muuten ihan jees, mutta sisimmässäni tunnen häpeää siitä, että annoin itseni tuntea vaikka tiesin mitä voi tapahtua. Edelleenkin maksaisin kokemastani paljon enemmänkin kuin vain särkyneen sydämen, muttei se silti tarkoita sitä etteikö satu.

Jollain kummallisella tavalla kerjään aina verta nenästäni. En oikeastaan edes voi sille mitään - enkä välttämättä haluakaan, se vaan on mun tapa tehdä asioita. Hypätä täysillä mukaan ja katsoa mitä tapahtuu. Itseasiassa mitään ei ole vielä kaiketi tapahtunut, mutta olen oppinut luovuttamaan optimistisista ajatuksista aikojen mittaan. Harmi vain, että se ”prepare for the worst”-osuus siitä lorusta unohtui johonkin matkan varrelle...

Koko päivä on ollut älyttömän työtaakan ohella pelkkää musiikkihoitoa. Samuli Putro, Tero Vaara ja B.B. King. Resepti tämän miehen sydänsärkyihin ja toimii 110% varmuudella. Päivällä nuo lähinnä ajatuttivat, mutta näin illalla ne jo koskettaa. Myllerryksen keskellä keksin jostain, että haluan kaikki levyni koneelle ja rupesin rippaamaan eniten kuuntelemiani levyjä koneelle. Päivän aikana on tullut kuutisen levyä ripattua, tällä tahdilla tähän menee pieni ikuisuus...

Tuntuu uskomattoman rikolliselta tällainen asioiden demoaminen. Joku kosminen pilailija päätti näyttää minulle, että se mihin olen koko elämäni vakaasti uskonut on oikeasti olemassa. Kuin kissa ja narukerä. Mutta kyllä minä olisin sen muutenkin uskonut!!! ”Ähäkutti!” ne sanovat ja hykertelevät kosmisissa valtakunnissaan tuntien suurta mielihyvää siitä, että pienten ihmisparkojen elämät on ihan sekaisin.

Olen varma, että tämä teoria pitää paikkansa...

 

Torstai, 24.1.2002

Sykli alkaa palautua, mutta vaihtelut ovat vähintään kummenkertaisesti (ellei sata) normaalia suurempia. Olo on kuin kohtuutehokkaan pesukoneen linkousohjelmassa.

Tänään oli yksi elämäni pelottavimmista päivistä, monessakin suhteessa. Jollain tapaa ironista sekin, että nyt kun tapahtuu kaikenlaista niin osasta en uskalla puhua ja osasta en saa. Monesta asiasta ei tosin halutakaan puhua. Ei ollenkaan. Mutta kun puhuminen auttaa. Tai siis kirjoittaminen tässä tapauksessa. Asioita ei edes tarvitse sanoa ääneen, kunhan ne kirjoittaa ylös.

Päällisin puolin kaikki näyttää varmasti seesteiseltä jälkimainingilta edellisten päivien myrskyjen jälkeen. Kaikkea muuta. Mutta pinnallinen elämä sitä tosiaan ehkä on. Taas sitä hymyilee palvelupisteissä vaikka ei hymyilytä pätkääkään, nauraa ihmisten jutuille puhelimessa vaikka oikeasti tekisi mieli itkeä ja tämä ”koti” tuntuu taas yhtä kolkolta ja ylmältä kuin ennenkin.

Pelkään. Tiesin, että pelkään tässä vaiheessa, mutten enää muistanut kuinka pelottavalta se tuntuu... Pelko. Mitä jos asiat meneekin jotenkin väärin? entä jos kaikki onkin vain kuvitelmaa? Kuvitelmaa ei ole kuin ehkä tulevaisuus, mutta pelottaa silti ajatella sen toteutuvan jollakin tavalla väärin. Väärinhän on siis tässä tapauksessa kaikki se mitä en itse halunnut. Minäminäminä. Mutta helvetti sentään. Ei maailmassa saa ikinä mitään ellei sen eteen ole valmis tekemään työtä tai uhrauksia. Minä olen.

Jospa nyt aluksi alottaisi vaikka lukemisella... se vaatii keskittymistä ja aikaa. Tällä hetkellä valitettavasti keskittymiskyky on ominaisuus jota minulla ei yksinkertaisesti ole ja aikakin on varsin kortilla. Nyt se on kovin vaikeaa, mutta voisinpa melkein lyödä vetoa että naureskelen itsekseni näillekin niin tuskaisen vaikeilta tuntuville hetkille joskus pitkän ajan päästä. Silloin sitä miettii että ”voi niitä aikoja”. Miksi se aina pitää olla joskus pitkän ajan päästä? Höh!

Ainiin. LAura teki itselleen hienot sivut. Mä pidän niistä :)

Olen huomannut, että musta on tulossa kamalan katkera ihminen. Samaten olen huomannut, että se mitä etsin antaa energiaa. Mielettömästi energiaa ja luovuutta. Ehkä sitä sanotaan kansankielessä ”terveelliseksi elämäksi”. Sellaiseksi tasapainoiseksi ja toimivaksi. en muista koska viimeksi olisin sellaista elänyt, siitä on jo niin kauan. Ne taas jotka sellaisessa elävät ovat niin turtuneita siihen, etteivät muista miltä tuntui joku muu... tämä on niin väärin :)

Onneksi onni löytyy vielä näinä hetkinä hyvin pienistä asioista. Tunneista, minuuteista, jopa sekunneista. Itseasiassa oikeanlainen katse voi pelastaa koko päivän, vaikka sen näkisi tuntemattoman kasvoilta. Jälleen kerran menen nukkumaan haaveillen päivästä, jolloin ei tarvitse olla varpaillaan ja odottaa. Sellaisesta päivästä, joka on automaattisesti onnellinen. Hyvää yötä.

 

Keskiviikko, 23.1.2002

Heräsin kymmeneltä kännykän vittumaiseen piipitykseen. Olen aina vihannut tuota ääntä, mutta kaikkeen kai tottu ajan mittaan.

Sain lohtua ja lohdutuin. Vaikka muu elämä viskookin miten sattuu, mikään ei tuntunut haittaavan sitä, että tämä päivä teki minusta taas onnellisemman kuin pitkään aikaan olen ollut. Vihdoinkin.

Vaikutan hassun gonahtaneelta teinivillelltä höpisten hassuja ja jokellellen ympäri kämppää. Lienee monen onni, että teen tätä vain yksikseni neljän seinän sisässä. Itseasiassa voisin melkein vannoa että jos poistuisin täältä ulkomaailmaan, pääsisin hyvin nopeasti vähän paremmin pehmustettujen seinien sisälle tuonne Kupittaalle =P

Sekoilun lisäksi saan hetkittäin kiinni tärkeistäkin asioista, kuten lukemisesta ja lyriikoiden kirjoittamisesta. Uusi biisiaihio on hyvää matkaa hioutumassa, tarvitsen tuohon ympärille enää repullisen rimejä selvittääkseni lopun rakenteen... (:

Tässä sitä sitten... vuorotellen itketään ja nauretaan kaikkea sitä, mitä elämä eteen tuo. Puhuin pitkään Nupin kanssa puhelimessa tänään, olisin mielelläni halunnut kuulla poikien soittavan rokkia, mutta en ollenkaan ollut enää nyt iltasella sellaisessa fiiliksessä. Oikeastaan kaikkea muuta. Pistin kämpän täyteen kynttilöitä ja valot pois. Nyt on hiljaista, rauhallista ja varmasti oikea aika ajatella huomista.

 

Tiistai, 22.1.2002

Päivä alkoi sydämellisillä ajatuksilla.

Huhhuh. Eipä tiennyt poika, sanoisin. Näin painajaisia koko yön. En muista koska viimeksi olisin nähnyt painajaisia. En vaan yksinkertaisesti näe koskaan painajaisia. Ja taas näin. Tämän päivän aikana koko maailma on kerennyt pyörimään muutaman kerran jokaisen akselinsa ympäri ilman sen kummempaa varoitusta.

Katrina Dynamossa lauantainaEn tajua miten tämä voi olla mahdollista, miten onnstuin sotkemaan joka helvetin asian yhdessä viikonlopussa! Tunnen eläväni kuin jossain elokuvassa, tämä ei vaan yksinkertaisesti voi olla mahdollista. Olen sellainen olento, joka tahtoo pohjimmiltaan ihmisille aina hyvää. Tuntuu tosi pahalta saada nuoren naisen elämä ihan sekaisin, voin vain kuvitella kuinka paljon toilailuni ovat häntä satuttaneet. On se niin väärin. Muutama hieno hetki ja hymy Dynamossa muuttui äkkiä kyyneleiksi.

Olen yrittänyt tänään kaikin mahdollisin tavoin saada ajatukseni kokoon. Kirjoittaminen auttoi hetkellisesti, mutta se ei ollut suurikaan lohtu. Työjuttuja ehdin tekemään vain vähän, ne kasaantuvat taas kivoiksi röykkiöiksi loppuviikolle. Huomenna olisi Nupin bändi soittamassa kauppakorkealla, mutta näissä fiiliksissä en kyllä tasan mene nolaamaan itseäni julkisesti tuonne. Ehkä kuitenkin pitäisi mennä? En tiedä.

Niin. Salla ja Ville ovat tunteneet toisensa tänään 3 vuotta. Hurraa. Ajattelin tehdä jotain erikoista tuon CD:n kansipapereihin, mutta lopulta väsäsin sen kiireellä vaan ”valmiiksi”. Harhailin rämällä kulkuneuvollani Nummessa Sallan uutta kotia etsiessäni enkä voinut välttyä ajattelemasta Seppoa joka asuu siinä nurkilla. Miksei sekään rontti nyt voi olla kaupungissa. Pahus. Löysin perille ja soitin ovikelloa. Hän oli juuri kokoamassa jotain uutta hyllyä, (varsin naismaisin ottein ettenkö sanoisi =P ) ojensin hänelle lahjani. ”Hetki vierelläni. Se on sinulle.”

Hän ei soittanutkaan sitä heti, vaikka kysyin että etkö aio kuunnella sitä. Myöhemmin kuulemma. Jäin vähän odottamaan jonkinlaista palautetta tuosta, mutta sitä ei koskaan kuulunut. Toivottavasti edes piti siitä. Olin hänen luonaan kenties 15 minuuttia. Siinä ajassa ymmärsin, että tämä vaihe elämässä olisi nyt viimeinkin helppo lopettaa kun kummallakin tuntui olevan katse vahvasti tulevassa. Ja niin minä lähdin.

Matkalla kotiin oli pakko käydä kaupassa. Sinkoilin pitkin ylisuuren CityMarketin käytäviä sellainen murhaajan ilme kasvoilla (lusikkamurhaajan kenties?). Olin vähällä purskahtaa hysteeriseen itkuun kun en meinannut löytää ketsuppia, mutta onneksi löysin. Kiikutin laihat ostokset nopeasti kassalle, jotta pääsisin pois ihmispaljoudesta. Tulin mielettömän ahdistuneeksi ja levottomaksi ja tiesin tarkalleen mistä oli kyse.

Onneksi olo helpottui pian kun pääsin kotiin. Yksi oikea lause riitti pelastamaan (ainakin melkein) kokonaisen päivän. Olemme Sepon kanssa puhuneet paljon elämästä ja intohimoista. Siitä, miten elämä on turhaa ilman intohimoa. Tämä päivä muistuttaa taas siitä, mitä intohimo saa aikaan. Tunteita. Todellisia tunteita. Niitä jotka satuttaa ja tuntuu todella hyvälle.

Yritin tyynnytellä itseni iltapuhteille ajattelemalla todennäköisyyksiä ja kaikkia mahdollisia hyviä juttuja. Hyvää on ainakin se, että asiathan rullaavat aina omalla painollaan ja jokainen päivä tuo mukanaan jotain uutta. Hyvää on myös se, että aika kyllä näyttää miten nämä kaikki tunteet lopulta järjestyy... Nukkuminen voisi olla nyt fiksu vaihtoehto.

 

Maanantai, 21.1.2002

Maanantai valkeni vastahakoisesti. Ajatus eilisestä ja koko viikonlopusta teki aamusta kohtuullisen tuskaisen. Pienen ihmisen pään saa kyllä sekaisin niin mielettömän lyhyessä ajassa. Nyt on sellainen olo että on ihan turha ajatella lukemista, työntekoon ei osaa keskittyä ja kirjoittaminenkin tuntuu jollain tapaa tekohengitykseltä.

Ystävät erottuvat joukosta juuri tällaisina hetkinä kun kaikista pomppaa esiin pieni ihmissuhdeneuvoja. Toiset ymmärtävät, näkevät asioiden hyvät ja huonot puolet, kertovat ehkä oman näkemyksensä asioista mutteivät yritä tuputtaa niitä. Ystävät eivät käännä selkäänsä.

Miia sai mut taas tänään hymyilemään kirjoittamalla meilissään juuri sellaista Miiamaista intohimoa uhkuvaa paatosta kun häneltä odottaisikin. Olen niin kovin onnellinen siitä, että hän ymmärtää. Jälleen kerran tapahtui näin, että hetkessä jokaikinen pieni asia elämässäni muutti suuntaa ja kaikki tuntuu taas olevan yhtä kaaosta. Positiivisessa mielessä kaaosta tällä kertaa, mutta kaaosta kuitenkin. Piristävää huomata, että aina tapahtuu näin vaikka kuinka sitä yrittäisi välttää. Sekoilemista siis. Tärkeintä on kuitenkin se että ystävät välittävät edelleen, koska juuri tällaisina hetkinä muuta todellista sisältöä elämässä ei juurikaan ole...

Ajattelin tuon biisin miksauksen tuovan edes vähän lohtua tähän päivään, mutta se meinasi muuttua lähes farssiksi. Vahvistimesta on putket loppu ja se kuului äänityksissä vasta siinä vaiheessa kun niitä ruvettiin miksaamaan. (Itseasiassa olen kohtuullisen varma, että onnistuin äänittämään tuon jotenkin väärin, mutta tapsa kovasti väitti särisevän saundin johtuvan vahvistimesta. Ja kun siitä ihan oikeasti on putket loppu, niin tämä oli aika helppo ottaa sellaiseksi noeisentäänminustajohtunut -lohdutukseksi). Melkein hyvästä kitararaidasta tuli hetkessä lähes käyttökelvoton ja sen päälle istutettu falski laulu ei juurikaan inspannut. Lopputuloksena sain käteeni kohtuullisen rupisen ”kevytversion” ko. biisistä ja kohtuullisen vittuuntuneen olon. Tämä täytyy siis vieläkin tehdä kertaalleen uusiksi, mutta seuraava kerta menee kyllä sitten jo orkesteriversioksi - ei jaksa säätää enää yksin.

Rupinen se on, mutta myös valmis. Silleen valmis, että sen kehtaa antaa lahjaksi. Tapaan Sallan huomenna ja annan tuon hänelle. Jälleen kerran ajankohta ei juurikaan voisi olla huonompi, mutta meille tämä tilanne on ehkä kotoisin mahdollinen koska ajoitus tosiaan on kussut. Aina. Hän puhui puhelimessa jostain miehestä. Olisin vielä viikko sitten kysellyt kauheasti lisää, mutta nyt tunsin oloni lähinnä huojentuneeksi. Olen soutanut ja huovannut tätä kaikkea jo niin kauan, että pääin kauan sitten olla tekemättä sitä enää koskaan. Tämä on siis toivottavasti viimeinen symbolinen ele kaiken menneen ja nykyisen välillä, huomisesta eteenpäin on vain huominen ilman siteitä eiliseen. Toivottavasti.

Henkisesti olen valmis, mutta tämäkin päätös oli jälleen kerran mielettömän vaikea tehdä. Päätöksistä on aina paljon helpompi luistaa kuin pitää kiinni. Ihan kaikista päätöksistä. Niitä on myös helppo tehdä ja jättää toteuttamatta verrattuna siihen, että pitäisi rohkeasti niistä kiinni. Minä ainakin olen tietyn rajan jälkeen todella heikko pitämään kiinni lupauksistani. Tietyissä asioissa. Onneksi tässä vuosien mittaan on tullut koettua kaikkea sellaista, mikä vahvistaa ajatuksia kiperissä tilanteissa. Jotain hyötyä siitä kivustakin siis. Wau.

Enpä muista koskaan olleeni tällaisessa elämäntilanteessa, muuten. Pidetään bileet.

Kello tulee pian neljä (tiistai-aamulla), enkä ole syönyt mitään. Minulla ei ole nälkä. En ole juonut kokistakaan. Ei ole jano. Yhtään ei nukuta ja itseasiassa ei huvita edes ajatella nukkumista, koska sitten pitäisi nousta aamulla. Jos nyt olisi yhtään Zen Cafe-olo, niin soittaisin Helvetisti Järkeä.

 

Sunnuntai, 20.1.2002

Viikonloppu oli sekoitus hämmennystä.

Kun hymyilen ja puhun onnesta, kaverit luulee mun käyttävän huumeita. Mun mielestä tämä jos mikä on hyvä merkki siitä, että ihmisellä olisi vihdoinkin oikeus olla onnellinen välillä. Se onnikin on niin helvetin laaja käsite. Minulle onni oli tänä viikonloppuna sitä, että sain tehdä tuttavuutta ja jakaa kokemuksia uuden ystävän kanssa tuntematta syyllisyyttä siitä, että tekee juuri niin kuin tuntuu hyvältä.

Katrina on kaikin puolin tavallinen nainen, jota en kuitenkaan millään mahdollisella tavalla pystyisi kuvailemaan tavallisesti tai tavalliseksi. Hänen poikaystävänään olisin helvetin vihainen ja mustasukkainen (ihan syystäkin), mutta sisimmässään sen kuitenkin aina tietää että ihastuksilla ei oikeasti ole mitään tekemistä rakkauden ja todellisen luottamksen kanssa.

Paitsi hänestä, opein paljon myös itsestäni. Kävelimme kilometritolkulla ympäri öistä kaupunkia, istuimme tuntitolkulla 24h huoltoaseman kahvilassa, kuuntelimme musiikkia levy toisensa perään lopulta nukahtaen toistemme viereen sunnuntaipäivän jo hyvää matkaa varttuessa. Uutuudenviehätys saa ihmiset tekemään mielettömiä juttuja, mutta rakkaus meitä lopulta pitää yhdessä ja lopulta se aina vie voiton. Tuskin mikään muuttui tämän viikonlopun aikana, mutta tunnen saaneeni uuden ystävän. Ystävän siis, enkä mitään sen kummempaa.

Crash oli kaikessa upeudessaan jotain käsittämättömän pliisua tämän kaiken muun rinnalla. Itseasiassa koko viikonloppu ikäänkuin ajelehti ohitseni, mutta kai tämä tuleva arki tuo taas tullessaan sen tasaisen melskeen ja melankolian mitä tämä arki on nyt viimeaikoinakin ollut. Siihen palattakoon sitten myöhemmin. Sitten kun on sen aika. Nyt jos pääsisi viimein nukkumaan.

 

Perjantai, 18.1.2002

Vaihteeksi jotain erilaista...

 

Teskiviikko, 16.1.2002

Lukuryhti on kohtuullisen huonossa jamassa talven jälkeen. Hmm. Olen lähes yhtä sinnikkäästi vältellyt noita kirjoja kuin viime vuonna. No. On sitä vähän saatu onneksi luettuakin. Tarvitsisi saada vaihde päälle nyt hetiheti.

tuo on nykyään päivälamppuSain hyvän kipinän kaupungille lähtemisestä kun Katraystävämme lupautui tulemaan Cosmicciin varasepoksi. Well. Tyttö nukkui onnensa ohi, vaan hyvä juttu silti että tuli lähdettyä. Kävin kirjakaupassa ja päädyin lopulta cosmicciin jossa kuuntelin aikani vieraiden ihmisten ihmissuhdedraamoja. Jonkunlaisen inspiraation innoittamana kävin hakemassa kotoa kitarani ja rynnistin studiolle.

Siellä oli taas jotain äänityksiä meneillään, mutta eiväthän ne jampat nyt yötä myöten siellä kuitenkaan olisi joten jäin rauhassa odottelemaan, seurasin Tapsan liikkeitä silmä kovana. Vähän hianoo kun lopulta pääsin aloittaan täysin valmiilta pohjalta kaikki remmeleet päällä ja toiminnassa. Soitin ensin kitararaidan alusta asti uusiksi ja sen päälle nauhoitin vielä laulunkin. Mahtavaa! Kaikki purkissa ja yhdessä illassa vielä. Muutama pikku juttu jäi vaivaamaan, mutta mä luulen että tähän nimenomaiseen biisiin pieni rosoisuus on juuri kohdallaan. Miksausen jälkeen siitä puuttuukin sitten enää lahjapaketti :)

#Unessa.net kanava on hiljalleen muotoutumassa ihan oikeannäköiseksi kanavaksi :) Lukekaa vaikka lokeja, tuo on tiivistettyä totuutta =P

 

Maanantai, 14.1.2002

Mä en sitten millään totu siihen, että nyt on vuosi 2002. En myöskään totu siihen, että lompakkoni repeilee eurokolikoista. Kaivoin tänään noin minuutin ajan sopivannäköistä kolikkoa joka sopisi pysäköintimittariin päätyen lopulta johonkin 50-senttiseen killinkiin, joka sitten loi minulle neljän minuutin kiireen. Crashin lipuista maksoin 18 euroa, mikä tuntui naurettavan suurelta. Suomalaisittain se olisi ollut varmaan se viiskybää per lippu, mutten vieläkään osannut ymmärtää miten Crashistä voidaan jo noin paljon rokottaa. Well. Pääsenpähän keikalle!

Lukukokemuksista innostuneena aloin samantien kaivamaan tietoa muista koulutusvaihtoehdoista. *jatkaa suunnilleen siitä mihin viimeksi jäi* Well. Näyttäähän noita olevan, mutta mikä se sitten toisaalta olisi sellainen juttu mitä haluaisi seuraavat liian monta vuotta opiskella? Nettitekniikat elää liikaa jotta niitä kannattaisi koulussa opiskella ja markkinointi on liian pirullista joten se on sitten kai jotain johtamiseen liittyvää. Kai. Well... Päätetään sitten kun pääsee ensin kouluun sisälle. TuKKK tuo paljon vaihtoehtoja mukanaan, se siinä juuri houkutteleekin. Hätävaroisi täytynee hakea AMK:lle ja lipastolle.

Tulee taas kovin kiireistä tästä elämästä. Tai stressaavaa nyt ainakin, kiire kun on niin laaja käsite. Hassua tippua taas tällaisen epävakaan turbulenssielämän päälle tuolta Mobilin vahaosaston meluisasta kuumuudesta. Tehdastyö on vittumaista ja saatanan tylsää, mutta siinä on se hyvä puoli että tilipussi kilahtaa kohtuullisen tarkkaan kerran kuukaudessa. Osa-aikainen yrittäjyys ei kyllä kannata. Harvemmin se 24/7 -versiokaan rikkauksia poikii, mutta tällainen puolivakavissaan tekeminen on yhtä helvettiä kun töitä joutuu tekemään niska limassa ja suurimman osan siitä ilmaiseksi. Well. Omapahan on valintani ja jollain kivuliaan perverssillä tavalla minä jopa nautin tästä aina toisinaan - eipä ole ainakaan haastavuudesta pulaa.

Juttelin pitkästä aikaa Kimmon kanssa puhelimessa. Mies on tälleen ikuisen wannabe-opiskelijan näkökulmasta aika hienossa elämänvaiheessa juuri nyt kun on työpaikka, koulupaikka ja lopputyö tekeillä. Hassulla tavalla meidänkin tiet taas lähenevät toisiaan kun hän on nykyään keskittynyt Javaohjelmointiin ja minä näihin peruswebbitekniikoihin. Se on mukavaa kun löytyy paljon yhteisiä puheenaiheita kuukausienkin hiljaiselon jälkeen ja aina on kuitenkin aivan yhtä tuttu kuin ennenkin. Toiset ystävät ovat juuri tällaisia.

Laura (pikkusiskolaura) kävi taas täällä. Meillä ei ole juuri mitään puhuttavaa keskenämme, joten yhdessä oleminen näinkin pienessä tilassa on jotenkin kummallista. Sainpahan ruokaa ja jälleen kerran viiden tähden pyykkikuljetukset kotiin pestäväksi :) Tytölle tuli vielä joku väliaikainen mielenhäiriö jonka vallitessa hän tiskasi kaikki astiani, joten en nyt voi ainakaan kauheasti valittaa mistään vaikka pari CD:tä hyllystä lähtikin...

Tämä vuorokausirytmi pitäisi taas kerran jollain ihmeen konstilla saattaa ”normaaliin” malliin. Ei tästä oikein tuu mitään, että valvoo yöt seitsemään tai kahdeksaan ja nukkuun päivät pitkät. Missäs välissä ne työjutut sitten hoitaa?!? Ja lukemisen. No... yö on aina ollut mulle parasta lukuaikaa, mutta hitto sentään! -Miksen minä voi olla aamuvirkku??

 

Sunnuntai, 13.1.2002

Kirjoitin perjantaina kohtuullisen tuimaa tekstiä tosielämän realiteeteista ja pettymisistä. Onneksi en tullut laittaneeksi tuota verkkoon asti :)

Salla tuli, oli seuranani hyvin lyhyen hetken ja lähti pois. Eipä siinä sen kummempaa oikeastaan. Loppunäytös järjestyi tavalliseen tapaan tekstiviesteitse, mutta sekin jäi aika vaisuksi. Well... suoraan sanottuna mä en nyt vieläkään tiedä missä mennään, mutta ehkä tämä vielä tästä selviää ajan mittaan. Sitä ennen elän täysillä tätä elämää mikä nyt on käsillä, eli... enpä juuri mitään :)

Viikonloppu on mennyt enemmän ja vähemmän työn merkeissä. Koko lauantain asentelin tähän linuxpurkkiin ohjelmia ja tietokantoja sekä valmistelin testiympäristöä tuolle foorumiongelmalle (joka ilmenee myös meidän Softatalon foorumissa). Kello tuli melkein kahdeksan aamulla kun sain työt siihen malliin että pystyin luovuttamaan. Tänään jatkoin heti herättyäni siitä mihin jäin ja tuossa illan aikana sain ongelman selville ja pääsin miettimään seuraavia juttuja.

Töiden (tämän päivän osalta puoliksi töiden ja puoliksi oman harrastuksen) pariin antautuminen johti siihen, etten lopulta sitten mennytkään studiolle vaikka piti. Unohdin kysellä senkin että olisiko siellä ollu tänään ketään, mutta koko touhu jäi silti vähän vaivaamaan kun Nupin kanssa jo melkein ehdittiin tuosta sopia. En ole soitellut pitkiin aikoihin muutakuin yksinäni täällä luukussa ja pitäisi sitä kipalettakin vähän treenata. Ja soittaa raidat vieläkerran uudestaan sisään.

Vähänkö on mahtavaa, että täältä pääsee viimeinkin irkkaamaan. Päivät menee mukavasti kun oikeat ihmiset on reaaliaikaisesti naputtelun päässä... Lassekin (työkave) otti ja repäisi itsensä tänään irkkiin ja teki vielä omannäköisensä irc-oppaan. Mahtavaa! :)

Miia kirjoitti tänään meilissään siitä mitä ihmiset mahtaisivatkaan tehdä jos ei olisi lainkaan viihde-hyödykkeitä. Niin. Me varmaan kai sitten jouduttaisiin olemaan hiljaa ja ajattelemaan. Siksikö minä mietin kaikenlaisia hassuja juttuja päivät pitkät kun olen yksin ja hiljaa niin paljon? Ei. Ehkä osaksi, mutta ei pelkästään. Mä olen aina ollut hiljainen mietiskelijä. Pelaan kuin elämän shakkia sekunti sekunnilta, pohdin erilaisia siirtoja ja mietin miltä maailma näyttääkään muiden silmin. Se on ollut mulle aina mielettömän tärkeää että saa olla hiljaa ja ajatella. Että saa kuunnella musiikkia ja mennä sen mukana toisiin maailmoihin tai olla vaan paikallaan ja kuunnella hiljaisuutta.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sitä kuitenkin kaipaa myös elämää. Ääniä. Siksi tuntuu usein hyvältä pitää telkkaria auki ihan vaan siksi, että tuntuu jotenkin kotoisammalta kun on jotain taustamelua. Nyt tuntuu pitkästä aika akohtuullisen hyvältä. Olen kai löytänyt jonkinlaisen mielenrauhan kaiken tämän hektisen elämän keskeltä. Se on erittäin hyvä ja tärkeä juttu siinä mielessä, että huomenna alkaa pitkä ja rankka, koko kevään kestävä luku-urakka. Aloitan mahdollisimman rauhallisesti, mutta se kuitenkin alkaa nyt. Ja siihen tarvitaan keskittymistä, kärsivällisyyttä ja paljon energiaa.

En tiedä mitä tästä vielä tulee ja miten, mutta huomenna sen kai sitten näkee. Toivottavasti.

 

Torstai, 10.1.2002

Toisinaan on hämmentävää huomata, että joku tosissaan lukee näitä jorinoita. Aina kun niin ei ole ollut. Ajattelin tuossa kaksivuotissynttäreitten kunniaksi julkistaa taas vähän tilastoja menneistä, ne on aika mairittelevia näin ylläpitäjän näkökulmasta katsottuna. Onhan tämä monessa mielessä mukavaa ja palkitsevaa tämä ylläpitotyö, mutta nyt kun tätä työtä rupeaa olemaan paljon, se alkaa tuntumaanin jo ihan siltä. Totiselta työltä.

Kummaa miten kaikki rutinoituu niin nopeasti. Tämä viikko on ollut täitä ja tämä päivä on ollut oikein painajaismaista rutinoitunutta pakertamista vaan, eikä mitään muuta. Irkissä olen kuullut enemmän ja vähemmän vittuilua eilisestä baarikeikauksesta, joka jotenkin mysteerisesti päätyi Lyniin... Seppo sanoi, että ”sähän oot aivan liian nuori sinne! :)” ...niinpä. Siellä on ikähaarukka tosiaan 15veetytöistä aina tonne 40vee miehiin. Pelottavaa.

Lähetin (eilis) illan aikana Jatalle tekstiviestin, tyyliin ”etkö vieläkään haluis lähtee kahville tjsp”. Sitten pistin vähän terävämmän vastakommentin tähän ja lopulta sain takaisin jotain tyyliin ”joo sori, mut mua ei kiinnosta”. Whee! Sitten yöllä irssimään että ”mä en voi saada pakkeja!!!” =) Itseironia on hauska, mutta kovin usein väärinymmärretty taiteenlaji. Tosiasiassa en kyllä koskaan juuri muuta hänestä kuvitellutkaan sen jälkeen kun ekaan muutamaan päivään tytöstä ei kuulunut yhtään mitään. Halusin vaan saada tämänkin tavallaan pois mielestä, sillä jotenkin hassusti kaikki ajatukseni on kääntyneet taas ihan muualle.

Kirjoitin kohtuupitkän kappaleen huomisesta ja pyyhin sen samantien pois. Turhauttavaa. Odotukset on taas ehkä liian suuria käydäkseen toteen sitten lopulta. Tällaisina epävarmoina hetkinä itsesensuuri iskee... Näin sen silti pitää ollakin. Muistan tämänkin illan (yön) tästä jännityksen sekaisesta odotuksesta enemmän kuin niistä suunnitelmista joita huomiseksi olen ajatellut. Kunpa vaan kaikki sujuisi edes suunnilleen odotetusti.

Huomisesta tulee jokatapauksessa pitkä ja kiireinen päivä. Pitää palaveerata työasioista, käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa ja... sitä ennen ainakin mennä nukkumaan :)

 

Tiistai, 8.1.2002

Oli sittenkin pakko lähteä ulkomaailmaan, siihen vanhaan linux-koneeseen oli pakko saada prosessorituuletin ja niinpä oli minun jälleen kerran mentävä siihen nimeltämainitsemattomaan indesol-tietokoneliikkeeseen saamaan Turun huonointa palvelua. Sanoin haluavani hiljaisen prosessorituulettimen ja myyjä kertoi juuri tämän mallin (se sellainen tavallinen vakiopaska, joka pitää aivan mieletöntä meteliä) tuottaman metelin olevan 29db. Se äijä tuskin edes tietää mitä desibeli tarkoittaa! 35db olisi hiljainen, mutta tuo rutjake pitää kyllä tuplasti kovempaa meteliä, sanoisin jotain 40-50db luokkaa olevan tuon. Mut pakko oli ostaa kun muutakaan ei ollut... :(

Irkki vetää puoleensa taas enemmän kuin laki sallii. Onneksi sen avulla voi tehdä työtäkin. Julteltiin Maxin kanssa kiivaasti työjutuista ja myöhemmin kävin erään projektimme tiimoilta ikäänkuin vahingossa hänen sivuillaan. Tuli noita nuuskiessa taas mieleen kuinka uskomattoman mahtava työporukka meillä onkaan. Kaikki ihan saatanan hyviä tyyppejä niin henkilökohtaisesti kuin ammatillisestikin. Täytynee yrittää hommailla lisää työporukan vapaa-ajan juttuja, niitä kun ei juurikaan ole ollut.

Onnistuin kai pahoittamaan LAuran mielen tänään :( Tosi ärsyttävää kun kaikki on mennyt niin hyvin taas viimeaikoina ja meillä kummallakin lienee ollut vähän kevyempää tämä normaali arki. Olen miettinyt paljon sitä, miksen voinut ihastua häneen samalla tavalla kuin toisinaan ihastun - päättömästi ja vailla itsehillintää. Jollain tavalla kaikki on ollut mulle ensimmäisten kontaktien huumaa lukuunottamatta puhdasta mielenkiintoa tätä miellyttävää persoonaa kohtaan, uusiin asioihin tutustumista ja sitä myötä kovin veljellistä. Ei ollenkaan seksuaalista, vaikka noon monet tuntuvat luulevan.

”Instant family pack”

Jonkun tutun (en muista kenen) kehittämä teoria tällaisesta varttuneen poikamiehen unelmavaihtoehdosta; etsit kauniin yh-äidin, lisäät vain sormuksen ja sinulla on perhe! :)

Itseasiassa tämä seireenini on muuttanut käsitystäni seksinkin suhteen. Olin vielä vähän aikaa sitten niin kovin varma omasta näkökulmastani ja periaatteistani. Olen sitä kai vieläkin monessa suhteessa, mutta nykyään yritän olla jonkunlainen aina tilanteeseen sopeutuva barbababa-ville, joka ei sen kummemmin halua ajatella asioiden merkitystä tai miettiä seurauksia jos kaikki siinä hetkessä tuntuu hyvältä ja oikealta. Mun mielestä on hienoa jos pystyy elämään hetkessä ja pitämään kiinni nistä asioista, jotka tuntuu oikealta.

Vielä assemblyjen aikaan olin sitä mieltä, että ”instant-family pack” -malli olisi minulle se kaikkein sopivin. Tutustuin LAuraan ja Rosaan lisää vielä myöhemmin syksyn aikana ja ymmärsin etten sittenkään ole vielä ollenkaan valmis isähenkilöksi ennen kunnollisen, rakkauteen perustuvan parisuhteen kasvattamista. Kaikkien vastoinkäymisten ja uusien kokemusten myötä tämä ystävyys on ennenkaikkea opettanut mulle paljon. Jollain kierolla tavalla tämä kaikki on muokannut mua enemmän kuin moni muu asia yhteensä, ehkä juuri siksi tuntuukin niin kurjalta kun en voi antaa LAuralle vastineeksi kaikesta tästä muuta kuin ystävyyttä. Tahtoisin olla enemmän, vaan en osaa. Kurjaa.

Näiden ihmissuhdeongelmien vyyhtiin sotkeutuneena tajusin taas kerran kuinka vähän näitä ihmisiä ympärilläni lopulta tunnen. Kaikki ovat tuttuja, mutta silti niin tuntemattomia. Suurin osa vanhoista tutuista on nyt jossain muualla kuin tässä lähellä, ne tuntee menneen elämän kautta mutta mulla ei ole aavistustakaan keitä nämä ihmiset ovat nykyään. Nykyiset läheiset ovat työtuttavia, verkkokontakteja kuten Miia tai LAura ja sitten vielä liian suuri määrä näitä eksiä... Tällaiselle nostalgiaa rakastavalle ihmiselle tämä aikuisuuteen totuttelu on kyllä kohtuullisen perseestä.

 

Maanantai, 7.1.2002

joko pääsen lähellesi, minulla on sinua ikävä ” sanoin Sallalle lähettämässäni tekstiviestissä havahduttuani outoon tunteeseen keskellä yötä. Jollain perin kummallisella tavalla päädyn aina ajattelemaan häntä ja sitä kaikkea mitä vielä on sanomatta.

Sain vihdoinkin unenpäästä kiinni ja unohdin pian koko jutun. Päivä oli yhtä hullunmyllyä. Menin toimistolle palaveriin kymmeneksi, joka sitten alkoi lopulta vasta kahdelta (!). Päädyin vielä raahaamaan toimiston nurkassa roikkuneen vanhan linux-koneen kotiin. Mitä se sielläkään tekee käyttämättömänä kun meikku tarvitsisi edes yhden toimivan työaseman?

Räpläsin illalla tuota uutta wanhaa konetta kun sain tekstiviestin. Sallalta. ”meinasin pyytää sua leffaan tänään, mut sitten heikotus taas iski. ei ole kiva saada kauheita yskänkohtauksia. ehkä haluaisit lähtee leffaa joku toinen ilta?”. Perin kummallista! Hän pyysi minua lefaan... Tulkitsin tämän jonkunasteiseksi sotakirveen hautuurituaaliksi, kun viimeaikoina kaikki kommunikointi välillämme on ollut pelkkää tappelua ja kiukuttelua. Kai nyt sitten ollaan jossain vaiheessa menossa sinne leffaan...Mahtavaa!

Tämä on tällaista hiljaista puurtamista. B.B. King ja Zen Café ovat pitäneet mua virkeinä viimeiset pari päivää. En oikeastaan tiedä tällaisina yksinäisinä hetkinä mitään parempaa kuin levylautasellinen hyvää musiikkia. Tietysti suuri osa koko nautinnosta häipyy matkan varrelle kun nuo soivat tuolla olohuoneen puolella.. Pitäisi hommata toinen setti jotain pikkukaiuttimia ja iskeä tänne kattoon.

Huomenna en taida mennä ollenkaan ulkoilmoihin paitsi hakemaan kokista. En kai voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi sitä, että vaivauduin tänään viimeinkin kauppaan ja unohdin (!) ostaa kokista (!!!). Miten ihminen voi kaikista maailman asioista unohtaa ostaa jokapäiväisen kokiksensa?!? Tässähän menee mahakin ihan sekaisin kun on joutunut olemaan ilman kaikenmaailman syövyttäviä lisäainehappoja jo monta päivää.

Eli se on sitten taas naputtamisa. Nap-nap-nap-nap. Taukoamatonta naputtamista, väsynein sormin ja jumittunein hartoin. Tahtoisin saada jostain kolme kilometriä energiaa ja tehdä vapaa-ajalla tästä kaikesta vähän enemmän itseni näköistä maisemaa. Tämä on hassua taiteilemista yksinkertaisen ja käsittämättömän monimutkaisen välillä - kompromisseja yhtä kaikki.

Joskus vielä teen Justinit ja lähden maailmalle mukanani vain läppäri, digikamera ja ehkä nainen. Kuukausi tai pari aikaa, eikä minkäänlaista suunnitelmaa poislukien ehkä pari must-vierailukohdetta :) Se olisi mieletöntä. Aika epäreilua muuten, että Japanissa myydään nykyään kännyköitä joissa on sisäänrakennettu digikamera ja joilla voi lukea sähköpostit ja surffata verkossa. Kerpele. Mitäs joku typerä matopeli on digikameran rinnalla, häh?

 

Sunnuntai, 6.1.2002

Koko päivä on mennyt tuota Satumaan uutta versiota asennellessa ja ihmetellessä. Nyt työ on siinä vaiheessa, että tiedän suurinpiirtein miten muutosprosessi tapahtuu, mutta mulla ei oo kyllä harmaintakaan hajua siitä millaisella aikataululla tämän voi tehdä. Ongelma on siinä, että nykyinen systeemi ei jostain kumman syystä toimi ja uutta versiota ei ole vielä julkaistu vakaana versiona... eli näyttää pahasti siltä että joudumme elämään ilman Satumaata vielä hetken. :(

Samaan aikaan kun taistelin tuon ikävän satuongelman kanssa, idlasin menestyksekkäästi irkissä. Ystävämme Katra eksyin #unessa.net -kanavalle ja me kiusattiin tyttöparkaa Lapan kanssa kilvan. Noei. LAuraystäväkin on nyt taas tutunoloisesti vain irkki-ikkunan päässä ja kaikki tuntuu olevan jotenkin ällöttävän seesteistä.

Jollain käsittämättömällä tavalla onnistuin sekoittamaan vuorokausirytmini aivan totaalisesti kahdessa päivässä. En ole käynyt kaupassa siitä lähtien kun LAura ja Rosa lähtivät, eli ruokavarannotkin alkaa oleen luokkaa vesijohtovettä ja suolaa...

Kävellessäni takaisin illan pakolliselta hesereissulta (kun kauppaankaan ei sitten muistanut ajoissa hakeutua) kiinnitin katseeni taas kerran erään mysteerinaapurin ikkunaan, josta aina paistaa kotoisa valo.

Olen varma, että siinä huoneistossa asuu se mukava nuori äiti, jonka miestä en ole koskaan tavannut. (Liekö hänkin yksinhuoltaja?) Ikkunasta näkyy pala keittiötä ja jääkaapin ovi. Toisinaan huoneessa on joku, mutten milloinkaan erota hahmojen kasvojenpiirteitä vaikka kuinka toivoisin. Tuo valloittavan mielenkiintoinen ikkuna herättää aina mitä merkillisempiä ajatuksia kun kävelen sen ohi.

Nuppi kysyi eilen puhelimessa lukemisjutuista. Jeps. Ne on nyt jäissä sen aikaa että saan työjutut pois alta. Luku-urakka alkaa näillä näkymin viikon päästä maanantaina. Voisihan sitä leikkiä ja lukea ”siinä ohessa”, mutta mä en oikein usko tällaiseen ”luenpas tässä nyt muutaman sivun samalla kun lakkaan varpaankynsiä ja katon telkkua” -lukemiseen. Jos siihen ei keskity niin se on pelkkää ajanhukkaa ja siihen mulla nimenomaan ei juuri nyt ole varaa.

Ainiin. Huomasin, että Justin on löytänyt taulukkotaiton ihanuudet =)

 

Lauantai, 5.1.2002

Kohtuullisen hiljaista tuntuu olevan tämän uudenvuodenhenkilönkin kanssa. Ainakin vähään aikaan. Keräsin rohkeuteni ja soitin hänelle torstaina, kuulin että nuo kaksi hiljaista päivää johtuivat sairaalakäynnistä ja nyt hänellä on jalka paketissa silleen ettei viitsi lähteä kahveelle. Tymmää.

Kummaa miten paljon tuollaistakin jännittää. Oikeastaan petyin kauheasti kun se itse tilanne ei sitten enää jännittänytkään. Joskus se jännitti ja se teki kaikesta paljon... jännittävämpää :)

hänen nimensä on BlueEilinen meni taas ihan reisille koko päivä. Tämä typerä flunssa lannistaa edelleenkin ja aamut vituttaa enemmän kuin laki sallii. Avasivat Aurialta palomuurin tuohon yhteen linux-purkkiini ja päätin asennella siihen uuden käyttiksen (miksi, oi miksi). Punahatulle tyypilliseen tapaan, asennus täytyi tehdä kolme kertaa ennenkuin se toimi, onneksi kaatumisia kesken asennuksen oli tällä kertaa vain yksi. Linux-velhot tietävät että asennuksen jälkeen normaalikonffauksiin menee helpostii päivä tai pari, luovutin lopulta joskus neljän jälkeen yöllä ja jatkoin tänään aamulla. Nyt pitäisi kaikki toimia suurinpiirtein silleen kun pitäisi.

Heräsin joskus kahdelta päivällä, kurkku ihan kipeenä. Olin ajatellut järkätä Jattahenkilölle (siis tämä uudenvuoden Prima-tyttö :) jotain veikeetä, mutta olin niin rikki etten lopulta jaksanut pahemmin moisia miettiä. Itseasiassa en jaksa varmaan kauheesti muutenkaan tuota miettiä jos tyttö ei lainkaan vastaile tekstiviesteihini.

Sain jonkunlaisen kohtauksen ja päivän mittaan olen saanut jopa jotain aikaiseksi. Well. Kai tämä laantuu maanantaihin mennessä :) Keräsin jokapuolella lojuvat laskut yhteen nippuun, kirjauduin pankkiin ja tajusin etten saisi tilillä olevilla rahoilla maksettua puoliakaan kädessä olevista laskuista. Great. Nyt se taas sitten alkaa... köyhyyttely perkele.

 

Keskiviikko, 2.1.2002

Toisto on tehokeino; yksin.

Tuli täyteläinen olo, näin Sepon ja Laurakarhun taas pitkästä aikaa. Samalla jouduin sanomaan hyvästit LAuralle ja Rosalle. Aivan mielettömän pitkä aika meni aivan mielettömän nopeasti. Wau.

Mielettömän rauhallista ja mukavaa olla taas yksin, mutta se kotoisuus ja lämpöisyys on heti poissa. Juuri se mitä elämältä oikeasti kaipaa. Oma aika ja yksinään oleminen on ainakin mulle tärkeä osa elämää, mutta aivan yhtä tärkeää on se toinenkin puoli ja ilman sitä olen elänyt jo liian pitkään. Kaikki tällainen rakkauteen perustumaton läheisyys on pelkkää tekohengitystä ja korviketta. Parempaa kuin ei mitään, mutta silti korviketta. Tahdon todellisen, pysyvän elämän perkeles!

Mitä olisi elämä ilman valittamista? Liian tylsää. Jos minä olisin Aija, olisin suosiolla luopunut Syitä elää -sivusta jo kauan sitten (= Eikun en vaan millään osaa olla miettimättä kahta painostavaa asiaa. Ensinnäkin kurkkuni on taas kipeä. Jos en kohtuupian pääse studiolle tämän verestävän kurkkuni kanssa, joudun nöyrtymään jo toisen kerran Ultimate-biisilahjani kanssa. Dough.

Toisekseen mun päässä kummittelee vieläkin tuo toissaöinen Primatyttönen joka sekoitti lähes kaiken. Näen hänen kasvonsa kaikkialla ja luulen jatkuvasti puhelimeeni tulleen tekstiviestin tai puhelun, odotan kuin ihmettä.

Yö meni kuin huomaamatta Arjatsalon kanssa jutellessa. Hän on mielenkiintoinen tyyppi - yksi huikeimmista johon työni kautta olen tutustunut. Juttelimme irkissä monta tunia ja vaihdoimme kasan meilejä. Nyt juuri tajusin, etten lähettänyt hänelle tai Nebulalle minkäänlaista joulun tai uudenvuodentoivotusta. Dough.

Huoh. Mitäköhän huomenna?

 

Tiistai, 1.1.2002

Eilen oli uusivuosi ja tänään olen miettinyt kaikkea muuta paitsi sitä, että tässä se sitten on - 2002.

Kohtalokas, hetken mielijohteesta startannut bileilta johdatti minut lähemmäksi todellista onnea kuin olen hyvin hyvin pitkään aikaan ollut. Kiersimme alkuillasta Matkalan kanssa kaupunkimme baareja ruudinhajuisessa ja mielettömän kylmässä ilmassa vailla mitään ennakkosuunnitelmaa illan kulusta. Löysimme lopulta itsemme viisseiskasta Ollin pelipöydän ääreltä ja myöhemmin päätettiin siirtyä Primaan puolenyön korvilla.

Ja kyllähän paukkui! Pakkanen ja ilotulitteet. Viisseiskan ja Priman välillä ei ole matkaa kuin parisataa metriä, mutta silti onnistuin toivottamaan hyvää uuttavuotta varmaan tuhannelle tyypille =)

Ensimmäistä kertaa Primassa. Tutustumiskierroksella katseeni kohtasi kauniisti hymyilevän naisolennon, jolle menin samantien toivottamaan hyvää uuttavuotta. Jumiuduin tämän ja hänen tyttöystävänsä seuraan ja itseasiassa vietin näiden seurassa koko loppuillan.

En itseasiassa kai odottanut illalta juuri mitään, mutta en kertakaikkiaan voinut vastustaa tämän olennon hymyä ja kauniin sinisenharmaita silmiä. Illan aikana tapahtui vaikka mitä, mutta lopulta neidit kyllästyivät (minuun?) ja päättivät lähteä pois. Seurasin hetken perässä kunnes tajusin lähteä omille teilleni.

Matkalakin hukkui jossain vaiheessa iltaa, puhelimesta loppui kymmenien ja taas kymmenien puhelujen jälkeen akku ja ulkona oli vieläkin aivan sikamaisen kylmä. Onnistuin tuhlaamaan kaikki rahani illan aikana, joten piti käydä tomaatilla jottei tarvitsisi kävellä kotio. Kyllä oli sitten kohtalaisen hämmästyneitä tyyppejä notkumassa kop-kolmion automaatin edessä uusia 20 euron seteleitä käsissään kun sieltä ei tietysti saanutkaan enää markkoja! No.. eihän se vielä mitään, mutta elämäni ensimmäinen pimeä taksikyyti oli ratkiriemukas kun kaksi vähemmän fiksua suhaajaa yrittivät laskeskella kyydin hintaa euroissa :) Maksoin lopulta normaalisti 60-80mk:n hintaisesta matkasta reilut 30mk. -Juujuu! On se 20 euroa 150mk, anna vaan se 100mk takas =)

LAuraseireeni ja pikkuseireeni olivat kotona nukkumassa kun yöllä sitten kömmin ovesta sisään. Hassua.

Koko päivä on ollut täynnä sekavia ajatuksia ja odotusta. Sain tytön puhelinnumeron, mutta kuulin illalla ettei hän voisi vastata siihen kahteen päivään - en ymmärrä miksi. Lähetin aamupäivällä (siis iltapäivällä :) hänelle tekstiviestin, en tiedä kuinka pystyisin muka odottamaan kokonaiset kaksi päivää. Voi mitä leikkiä.

Hitto. Nyt on sitten vuosi 2002. Edelleenkin.

Monta liian kauan kadoksissa ollutta ystävää ilmoittelivat itsestään eilen. Mukavaa! Seuraava askel: teinix kotibileet.


Arkea vuonna 2002 - Ville Säävuori