|
Usein kysyttyä Menneet Vieraskirja Opiskelu >> |
Tätä elämässään epäonnistunutta sivustoa (välillisesti) tukee RAY
Näinä päivinä tapahtuu niin paljon, ettei millään ehdi muistaa kaikkea. Syksy on saanut kaiken valtaansa ja nyt on taas se aika vuodesta kun on jatkuvasti pimeä. Elämässäni on kuitenkin valoa. Ainakin vähän. Pieni toivon kipinä jossain kaukana.
Tapasin hänet taas tänään, nyt kolmannen kerran. Teenmakuinen elämä tuntuu lapastenkin läpi mielettömän lämpimältä. Jälleen löydän uuden ihmisen katseesta asioita, joihin en ennen ole törmännyt ja taas kerran toivon näiden kokemusten jäävän tähän. Romanttinen minäni peittelee uneen ruusunlehdillä, kämppä on täynnä kynttilöitä ja oikeanlaista musiikkia. Kylmän ja pimeän ainoa hyvä puoli; se kun pääsee sisälle lämpimään.
Näin eilen Lauran pitkästä aikaa. Tosi pitkästä. Yllätyspaluu Lontoosta tapahtui tosi nopeasti. Jännää kun koko perhe oli taas koolla niin pitkän ajan jälkeen. Kaikki tuntui olevan kuin ennenkin, ei kai mikään koskaan muutukaan.
Jännää, miten tänä syksynä olen tehnyt kaiken sen, mistä viime syksynä vain haaveilin. Seikkailuja toistensa perään, uusia tuttavuuksia ja sitä ihan oikeaa... Elämää. Jos olisin jättänyt jotain tekemättä, olisin katunut. Nyt on helppo jatkaa eteenpäin.
- Mitä sä haluat elämältä?
- Kaiken.
No sitähän minäkin. Kaiken! Olisi tuhlausta tyytyä yhtään vähempään. Kylmä syksyinen sade sai paljon vähemmän huomiota osakseen tänään kuin muina päivinä. Katsoin sitä kesästä tutun kahvilan ikkunan läpi ja se vaikutti nyt jollain tavalla lempeämmältä kuin ennen. Tai ehkä vain halusin romantisoida senkin hetken, josta ei juuri silloin keksinyt mitään hyvää sanottavaa.
Kaksi päivää, viikko, kuukausi. Aika muuttuu ihan suhteettomaksi kun mennään tarpeeksi kauas. Tai liian lähelle. Pyörin taas ajatuksissani näiden muutaman edellisen päivän sisällä löytämättä vastausta mihinkään. En ehkä tosin tiedä kysymystäkään. Liikaa asioita pienelle ihmiselle. Sekä hyvässä, että pahassa.
Haaveilen jo uusista asioista. Tahtoisin saada tilaisuuden, tahtoisin katseiden kestävän ikuisuuksia. Tahtoisin kokovartalovalokopion ja kaiken sen mitä kukaan muu ei ole vielä keksinyt. Ihan kaiken!
Eipä multa ainakaan haaveet lopu.
Hiljainen
hurina muistuttaa arjesta, joka ei ole muuttunut viimeisen puolentoista
vuoden aikana juurikaan. Eilinen oli taas kerran yksi niistä kummallisista
illoista. Sain pakon alla kämpän ensimmäistä kertaa
muuton jälkeen jotenkin siedettävään tilaan kun viikko
tai pari sitten ehdin sopimaan eilisen alustavaksi tuparipäiväksi.
Melkoiset warmup-tuparit tulikin. Sauna todettiin täysin riittäväksi
kuudelle hengelle, naapureitakin hemmoteltiin hyvällä musiikilla
ja siinä ohessa demolisoitiin kämppä lähes yhtä
kamalaan kuntoon kuin mitä se oli hetki sitten. Mut oli ainakin hauskaa!
Monen enemmän tai vähemmän hämärän peitossa olevan käänteen jälkeen eksyin taas kotoiseen Dynamoon. Dynamossa oli kivaa. Tanssilattia tuntui nautinnolliselta pitkän tauon jälkeen, mutta olin hieman liian väsynyt jaksaakseni koko pitkää iltaa. Kellojakin siirrettiin, joten aikaa oli tunti tavallista enemmän.
Täysin odottamattomana hetkenä eräs kaunis tyttö pysäytti mut katseellaan ja jäin juttelemaan. Pieni humanistityttö loi itsestään heti sellaisen ensivaikutelman, että biletysinto unohtui tyystin ja jäimme vaihtamaan ajatuksia. Myöhemmin kävi ilmi, että meitä yhdisti varsin harvinainen asia - sama syntymäpäivä. (Perin hämmentävää kun ei voinutkaan vittuilla toiselle teiniydestä tai hautapaikan varaamisesta. Outoa!)
| ”lakritsijäätelöä ja kynttilöitä” |
Näistä hetkistä ei koskaan haluaisi luopua, ei tälläkään kertaa. Kävelimme kotiin pitkin kuvankaunista yöllistä jokirantaa. Lisää musiikkia ja pitkiä katseita, lakritsijäätelöä ja kynttilöitä. Yö ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Kunnes tuli väsy ja nukahdimme. Hän lähti kuitenkin muutaman tunnin jälkeen kotiinsa, kuin pelästyneenä. Mulle jäi jotenkin hassu olo koko jutusta, sellainen fiilis etten tiennyt ihan kaikkea, tai että jotain jäi vielä sanomatta, mutta ehkä olin ihan väärässä. Toivottavasti. Lyhyitä, mutta upeita hetkiä.
Herätessäni uudestaan joskus päivällä tiirailin paperia, jolle olin yrittänyt valuttaa ajatuksiani. Siinä luki sotkuisella käsialalla ”What a mindjob!”
Eiliset Suen pikkujoulupippalot menivät (yllätys, yllätys) hieman pitkäksi, ehdin nukkumaan vain muutaman hassun tunnin ennenkuin piti taas lähteä kouluun. Koko ilta meni oikeastaan enemmän tai vähemmän syvällisen keskustelun merkeissä, se oli erittäin parantavaa. Seppokin oli mukana ties kuinka pitkästä aikaa, meillä oli kyllä varsin hauska ilta =)
Outoa olla taas itse siinä turhan kliseisessä ollaan kavereita -kierteessä. Tämä on ihan eri asia, tiedän, mutta silti. Painin niin suurten ristiriitojen kanssa, että vähemmästäkin menee sekaisin. On vaikea hahmottaa, mitkä kaikki ajatukset ovat todellisia ja mitkä ihastuksen värjäämiä kun kuitenkin haluaa elää ja suodattaa ne kaikki, elää hetkessä.
Taivas ei todellakaan ole putoamassa, se taitaa olla tämä jokasyksyinen syysmasennus, joka mua nipistelee. Olen vieläkin niin hullaantunut tuosta niin vahvasta henkisestä yhteydestä, että kaikki tekemiseni jännittää. Kuin olisin löytänyt jotain korvaamattoman arvokasta ja haurasta, enkä uskaltaisi edes hengittää kun pelkäisin sen menevän rikki.
Aki ja Ilya naureskelivat taas mun ongelmille. Tai oikeammin me naurettiin yhdessä kaikkien ongelmille. Ihmissuhdeongelmissa on se vittumainen puoli, että sinkun ongelmat ovat ihan turhia ja tyhjänpäiväisiä (ja liian usein juuri sitä, että toisen tunteet eivät olekaan samat kuin sinulla itselläsi), kun taas parisuhteen sisällä ongelmat tuntuvat paljon todellisimmilta ja ahdistavimmilta. Liian pitkän sinkkuilun jälkeen ottaisin mieluusti niitä Oikeita ongelmia, jotain sisältöä tähän elämään, paljon ennemmin kuin tätä ainaista tappelua itsensä kanssa.
Loskaksi ja vedeksi muuttunut räntäsade oli kuin tilattu tätä päivää varten. En osaa sanoin kuvailla kuinka paljon tätä vuodenaikaa vihaan. Mahtaisikohan ensi syksy jo tehdä piristävän poikkeuksen?
Olipas hulivilipäivä eilen. Täydentänen matkamuistiinpanot ja kuvat tänne jossain vaiheessa, tämä brainstorming riittänee nyt toistaiseksi. Nettikahvila on hieno keksintö - loistavaa!
Kirjoittanen eilisestä Päivärintahässäkästäkin vielä lisää, mut ehkä noi pääjutut täytynee ruotia jo nyt. Touhu oli muuten kaikin puolin ihan jees, mutta vähän jäi häiritsemään se, että sananvapauden sijaan keskustelu painottui vain yhteen foorumiin ja sen väärinkäyttöön. Tästä oli pakko vielä kirjoittaa vähän lisää.
Ilta menikin sitten hienosti Effin puheenjohtajan, Mikon, kanssa baarikierroksella. Tämä erittäin mukava ja lupsakka (ikäloppu 26v :P) tyyppi esitteli meikulle kaupunkia ja sen baareja. Kaurismäkien Coronan ja trendiravintola Sodan jälkeen eksyttiin lopulta johonkin homobaariin =) jossa menikin sitten koko ilta.
Klo 19:03
Ei ollut yllätys, että alkuillasta tuli kiireinen. Itseasiassa lähteminen meni niin tiukille, että oli pakko hypätä taksiin ehtiäkseni ajoissa asemalle. Loppumatkan, yön ja paluun kustantaakin sitten Yle. Onneksi.
En taaskaan tiedä mihin olen päätäni tunkemassa, mutta odotan tältä matkalta ehkä kaikkein eniten seikkailua. Näen toivottavasti vahoja ystäviä pitkästä aikaa ja kenties saan kasvot myös joillekin uusille.
Suoran TV-lähetyksen ajatteleminen on osoittautunut liian vaikeaksi, en osaa oikeastaan lainkaan ymmärtää koko juttua. En tiedä toisten keskustelijoiden mielipiteistä juurikaan, eikä tulevan keskustelun suuntaa osaa kuin arvailla. Toivon mielenkiintoista keskustelua ja kunnollista väittelyä. Aihe on lähellä sydäntä ja rakastan keskustelemista, joten luvassa saatta aolla erittäin mielenkiintoinen ilta...
”Meinasin suuttua sulle siitä kun kun nimi oli kuitenkin siellä.” Niin. Niinhän ne kaikki. Olin eilen Minnan kanssa cosmicissa. Ajattelin mielessäni illasta tulevan jonkinlaisen rauhallisen mielentyynnyttämishetken, mutta eihän ne suunnitelmat koskaan suju sillä tavalla kuin olettaisi. Emme ehtineet keskustella kovinkaan kauan kahdestaan kun pari hänen kaveriaan lyöttäytyi seuraamme. Ennenkuin huomasinkaan, seuraamme oli lyöttäytynyt ties kuinka monta tuntematonta tyyppiä ja illasta tuli loppujen lopuksi kaikkea muuta kuin rauhallinen.
Uudet kasvot vaikuttivat todella mukavilta ja kaikki sujui muutenkin ihan hyvin, mutta koko illan hektisyys oli mulle ehkä vähän liikaa. Kaipasin paljon rauhallisempaa, mutten kuitenkaan malttanut lähteä pois hyvästä seurasta. Valinnan vaikeus.
Nautin hänen seurastaan suunnattomasti. Se, miten ajatuksemme toisinaan kohtaavat, on ihmeellisen hienoa. Samaten on hienoa se, että osaamme puhua toisillemme lähes kaikesta. Mulla on sellainen fiilis, että hänenlaiselleen ystävälle on ollut tilausta. Sittenkin hyvää karmaa.
Ainiin. Sivuhuomautuksena pieni vinkki maanantai-iltaan. Tiedossa siis hesan keikka pitkästä aikaa, toivottavasti näen mahdollisimman monta tuttua ja tuntematonta pääkaupunkiseudun ystävää reissun aikana :)
Liian tutulla tavalla tyhjä olo eilisen syysmyrskyn jälkeen. Huomasin, että jokirantaa kaunistanut puinen Scylla on purjehtinut talvea pakoon ja nyt sen paikalla laiturissa on suuri tyhjä aukko. Kyllä tämä sittenkin on kuoleman ja luopumisen aikaa tämä syksy, ei siitä pääse mihinkään.
Jazztanssityttökin näytti melkein siltä miltä minusta tuntui kun näin hänet eilen. Mihin ne kaikki hymyt hävisivät?
Olen huomannut parin vanhan ystävän välttelevän mua aktiivisesti. Näillä molemmilla on vielä kaikenlisäksi samanlainen ”en kyllä kerro miksi, mutta kartanpa sua kuitenkin” -taktiikka, jonka voi taas tarpeen tullen ikäänkuin unohtaa ja sen jälkeen taas lähestyä ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kovin kaksinaamaista.
...muutamaa tuntia myöhemmin:
|
13:31 Hetkessä kaikki tuntuu taas liikaa kaiken toisinnalta. Vaikka kaikki olikin jotain niin erilaista kuin mikään muu koskaan aiemmin, yksi asia oli kuitenkin jotenkin tuttua — ”mä oon tosi pahoillani, mutta en kuitenkaan pysty tähän nyt. ajattelen sua ehkä kuitenkin enemmän ystävänä.” Olen monesti kuullut kaikenlaista ”mussa on varmaan jotain vikaa” -valitusta, mutta nyt alan ekaa kertaa itsekin uskomaan tuohon. Tiedän hänen ajatuksensa ja ymmärrän ehkä osittain mistä juttu kiikastaa, mutta on silti aika luonnollista ajatella että pohjimmiltaan se oli silti musta itsestäni kiinni. En silti tekisi mitään toisin, en haluaisi. Tein oikein ja tein sen juuri niin kuin osasin ja kuten tuntui oikealta. Ja kun tunsin saaneeni (ja varmasti sainkin) samanlaista aitoa välittämistä takaisin, en voisi kuvitella tässä mitään mitä haluaisin muuttaa. Paitsi tietysti tämän lopputuloksen; haluan rakastua!! Joku kyyninen puoli minussa kuiskii korvaan, että hyväähän se oli ja silleen, muttei lopulta mitään niin kummallista koska ethän vielä ehtinyt edes rakastua. Ei lohduta yhtään. Ei vittu yhtään. Ihmisiä, joiden kanssa voi rakastella yhtä palavasti henkisesti sekä fyysisesti, ei tule vastaan joka kadunkulmassa. Niitä samoja, joiden tarinat menneestä, ajatuksista ja tulevasta saavat itkemään ilosta. Ja niitä, joiden seurassa toivoisit olevasi vielä hieman lähempänä. Ei todellakaan joka kadunkulmassa. Olen etuoikeutettu. n.p. Depeche Mode - Free Love |
...ja edelleen muutamaa tuntia myöhemmin:
Jotenkin puhdistunut olo. Itseasiassa jollain tavalla rentoutunut ja onnellinen olo. Juttelin Minnan kanssa reilut puoli tuntia puhelimessa, se helpotti oloa kummasti. Jos en ole sitä tyyppiä mitä hän etsii, en voi enää olla mukana vertailujoukossa, joten minulla on edelleen ystävä. Ystävä, joka on joillain tasoilla lähempänä kuin kukaan muu - ja mikä parasta - ystävä, jonka kanssa on helppo puhua ihan (tai ainakin melkein) kaikesta.
Kieltäminen. ”Hitto! Mä olin ihan valmis mihin tahansa, mutta hän ei uskaltanut!” Ei kenenkään vika, eikä todellakaan näin. Olen valmis mihin tahansa kun tuntuu siltä, mutta en vielä antanut itselleni lupaa tähän (lupaa uskoa, nauttia). Olisin palavasti halunnut antaa ja halusin tosissani kiihdyttää toiselle vaihteelle, mutta mut pelastettiin ehkä taas kerran vain itseltäni.
Haluan uskoa, että tässä maailmassa elää joku joka tarttuu minuun pysyvästi ja syvemmältä kuin kukaan muu. Se, että tämä(kään) ihme ei tuohon johtanut, ei tarkoita sitä etteikö ihmettä voisi tapahtua uudestaan. Sain itseasiassa tästä valaistumisesta jonkunlaisen hyvänolon aallon. Tahdon nauttia elämästäni, oli se sitten sinkkuilua tai seurustelemista.
En ole pitkään aikaan kaivannut vanhoja ystäviäni näin paljon kuin nyt. Nuppi oli päivällä lähellä ja tukena ennenkuin ehdin edes pyytää ja olisin varmasti pyytänytkin. Rakastan ystäviäni.
Nyt kaiken sanoiksi muuttaminen vasta vaikeaksi käykin. En ole milloinkaan elämässäni kokenut mitään vastaavaa kuin tänään. En milloinkaan. Luulin hypänneeni johonkin uuteen ihmissuhteeseen, mutta tämä ei tunnu olevan mitään niin yksinkertaista ja tavallista, tämä on jotain ihan erilaista.
Tämä
kaupunki on saanut niin monia uusia kasvoja muutaman edellisen päivän
aikana. Olen löytänyt kerrostaloja, puutaloja, vanhoja mukulakivikatuja
ja syksyisten lehtien peittämiä hiekkalaatikoita. Kauniin puuveneen
huurteinen kansi kimaltelee aamun auringossa ja koko maailma tuntuu raikkaan
puhtaalta. Kävellessäni kerta kerralta tutummaksi tulevaa reittiä
maailmasta toiseen, alan vähitellen ymmärtää näiden
kaikkien polkujen lopulta johtaneen samaan paikkaan - tunnen viimeinkin
olevani oikealla reitillä.
Hänessä on niin monia puolia. Pelkään kiintyväni liikaa ja liian nopeasti, en kuitenkaan vielä tunne häntä juurikaan. En myöskään tahdo paljastaa onneani lähipiirille, koska niin hassua kun se onkin, se on jo nyt sotkeentunut tähän kaikkeen ihan riittävästi. Enkä kuitenkaan malta olla kertomatta tästä kaikesta ystävilleni. Mikä dilemma!
* * *
Joku pässi räjäytti itsensä Vantaalla ja nyt koko verkko tuntuu kuohuvan tapauksesta. En ole avannut telkkaria moneen päivään, joten en tiedä mitä kaikkea siellä pyörii, mutta ainakin irkki ja erinäiset webbifoorumit tuntuvat kuhisevan. Joltain saitilta kävi ilmi kaikki ”faktat” oletetun tekijän tapahtumahetken vaatetuksesta lähtien. Hypetys on seksikästä, vaan kuinka seksikästä se on niiden menehtyneiden omaisille? </MEDIAVITUTUS>
Törmäsin muuten eilen ekan kerran Black Jack -pöydässä ”hei mä luen sun nettisivuja” -ilmiöön. Joku tyttö kysyi jostain pelaajayleisön takaa, että ”hei, onks sun nimi Ville” ja hävisi melkein samantien johonkin bilekansan sekaan. Tuo pelipöytä onkin siinä mielessä tylsä paikka, että juttelu on pelin käydessä käytännössä mahdotonta kenenkään muiden kuin pelaajien kanssa.
”-No mitä sä oot kirjottanu sinne? - En mitään, en ole ehtinyt”
On tapahtunut niin paljon. Nyt on taas yksi sellainen hetki elämässä kun yksi pieni tapahtuma aloittaa kokonaisen ketjun pieniä ja suuria tapahtumia, joiden yhteisvaikutus on aina jotain suurta ja hämmentävää.
En tosiaan ole ehtinyt. Mitään. Vituttaa kun elän edelleen kaaoksen keskellä. Nyt täällä on jo paitsi sekaista, myös likaista. Arrgh. Jottei mikään voisi sujua kuten pitäisi, myös tietokone takkuilee. Edelleen. Nettiyhteyden toimimattomuuden vika saatiin eilen rajattua niinkin kapeaksi, että vian täytyy olla tässä työasemassa. Brilliat - eihän tässä sitten muuta vikaa olekaan sen lisäksi, että tämä ei toimi.
Koulu vie yllättävän paljon aikaa. Se on silti ihan positiivista, koska viihdyn edelleenkin erinomaisesti noiden uusien ystävien parissa. Meillä on jo kasassa jonkinlainen jengi; Akin, Pyryn, Sakarin ja Villen kanssa hengaillaan melkein kaikilla luennoilla yhdessä ja demotkin pyritään ratkomaan yhdessä. Sitten on vielä joukko muita hyviä tyyppejä, kuten Ilya, jotka vielä rikastuttavat kaveripiiriä mukavasti. Kaikenkaikkiaan koko laitoksella ei ole kuin pari sellaista tapausta joiden kanssa ei tulisi hyvin toimeen ja ne parikin on onneksi helposti välteltävissä :)
Viimeiset
muutaman päivää ovat olleet varsinaista henkistä myllerrystä.
Sanna lähetti jossain vaiheessa tekstiviestin, jonka asiasisältö
oli suunnilleen se, että ”ei tästä tuu mitään,
en mä jaksa tällaista.” Ymmärsin, etten minäkään
jaksaisi yhtään tämän kauempaa. On varmasti vaikeaa
yrittää sopeutua kliseiseen ajatukseen pelkästä ystävyydestä,
mutta en juuri nyt voi enkä halua mitään enempää.
Ja kaiken tämän keskellä olen yrittänyt tehdä tuttavuutta kokonaan uuden ihmisen kanssa. Sen jälkeen kun yritin tuloksetta yli kaksi tuntia kirjoittaa tästä aiheesta jotain edes hivenen järjellistä, päätin jättää tämän vielä hautumaan. Koko asetelma on niin herkkä, etten halua edes ajatella sitä väärin. Kaikki käy heti niin paljon vaikeammaksi kun alkaa pelottaa - mutta sehän se hyvä merkki kai onkin... (tai niin ainakin toivon).
Ainiin. Mun pyörä varastettiin hetki sitten.
Reamonn laulaa taustalla supertytöstä. Jotenkin ristiriitaista kun tunnen olevani varsin voimaton juuri nyt. Kukistettu.
Pinnallinen ja kaikin puolin kevyt elämä on kaikessa hiljaisuudessa etäännyttänyt minut siitä mitä eniten kaipaan. Siitä syvyydestä. Puhuttuani melkein kolme tuntia puhelimessa elämästä, maailmankaikkeudesta ja sen sellaisesta, olen jälleen kerran valmis hyppäämään pää edellä johonkin tuntemattomaan. Huisia.
Tekisi samaan aikaan mieli itkeä. Tuntuu niin pahalta tietää toisen ajatuksista, nähdä silmissään ne samat kyyneleet jotka itsekin on jo moneen kertaan itkenyt.
|
MUUTTOPUUHIA,
osa 2
Hissin hiljaisia ääntelyitä, postiluukun kilahdus neljältä aamuyöllä, avaimien helinää rappukäytävässä, uusia tuntemattomia lapsia ja teinejä mekastamassa pihalla. Olen taas uudessa kodissa. Täydellisestä sekamelskasta tuntuu olevan mahdotonta päästä eroon. Papereita ja sekalaisia tavaroita lojuu kaikkialla ja jonkun tietyn tavaran paikallistaminen kaiken keskeltä on käytännöllisesti mahdotonta. Kokonaan uudenlainen ajattelu tavaroiden sijoittamisesta tuntuu olevan turhan vaikeaa ja sisustukselliset lay-outit vaihtelevat vieläkin lähes päivittäin, mutta luulisin että nyt hiljalleen keskeisimmät elementit kuten työpöytä, keittiön pöytä ja hifit tuntuvat jo olevan ainakin suunnilleen oikeilla paikoillaan.
Hallitsemattomasta kaaoksesta huolimatta alan kuitenkin jo kotiutua uuteen luukkuuni. Sauna on parasta mitä maailmassa tällä hetkellä on olemassa ja sunnuntainakin yhteentoista asti auki oleva lähikauppa (ja kaksi muuta) luo vaikutelmaa toteutuneesta utopiasta. Tämä kämppä on sijainniltaan kyllä melko loistava. Keskustaan on jotenkin vaikean pitkä, mutta kuitenkin iloisen lyhyt matka. Täältä kävelee torille noin kahdessakymmenessä minuutissa, bussilla - silloin kun sellaiseen sattuu pääsemään - matka taittuu kymmenessä. Busseja tosiaan menee verrattain huonosti, mutta kouluaikoihin onneksi tutusti kymmenen minuutin välein. Ehkä kuitenkin suurin ero edelliseen kämppään on ollut se, että tällaisessa isossa talossa törmää väistämättä muihinkin asukkeihin. Poikkeuksetta muut asukkaat ovat vaikuttaneet ihan mukavilta tyypeiltä ja joidenkin kanssa on jopa tulut jo juttuunkin. Positiivista. |
Rauhallinen ja hiljainen sunnuntai. Poden henkistä krapulaa pelkäksi seksisuhteeksi vääntyneestä ihmissuhteesta. Tunnen itseni katalaksi ihmiseksi kun samaan aikaan olen kuitenkin jollain tavalla tyytyväinen siihen, enkä edes haluaisi muuta. En juuri tästä.
Ja kuitenkin... kuitenkin kaipaan jotain ihan muuta, tiedän sen. Tunnen sen. Seksi on pelkkää energiaa, se ei koskaan voi korvata niitä pieniä (eikä suuria) asioita, joita oikeasta ihmissuhteesta alkaa hiljalleen kaipaamaan.
Olin eilen pitkästä aikaa viettämässä baari-iltaa kavereiden kanssa - tai niin ainakin oli tarkoitus. En sitten itseasiassa nähnyt Ollia ja Matkalaa koko iltana, hengailin koko ajan koulukavereiden kanssa. Dynamo tuntui yhtä kotoisalta kuin aina ennenkin, siellä tuli taas (tanssimisen ohella) keskusteltua ihmissuhteista ja entisten sellaisten vaikutuksista elämään. Oli varsin mukavaa taas huomata, etten taistele näiden näkymättömien ongelmieni kanssa ihan yksin, on olemassa muitakin ihmisiä jotka näkevät samoin kuin minä. Liekö se sitten hyvä vaiko huono asia...
Vähän taas sellainen olo, että menen taas virran mukana koko mies. Pitäisi ottaa jostain kiinni ja pysyä hetki aloillaan, mutten osaa tai uskalla. Oikeastaan kyse on enemmänkin siitä, että haluan edetä uuteen ”vakavaan” suhteeseen hitaasti ja määrätietoisesti, ilman mitään skip introja. En tosiaan halua taas kompastua naamalleni ihastuksen tai turhan vauhdin vuoksi, olen mieluummin nyt hivenen passiivisempi.
Luulen, että tämä lyhyt nettikatkos on ollut hyväksi. Olen saanut mukavasti aikaa omille ajatuksilleni ja nyt on jo hiljalleen sellainen olo, että voisin mielelläni palata takaisin elävien kirjoihin. Meilitkin olisi kiva lukea. Sain liian pitkän vatvomisen jälkeen nyt taas puhelinkomplikaatiotkin kuriin kun lopulta nöyrryin ja ostin uuden. Toivottavasti huomenna nyt sitten viimein pääsen taas verkkoon omalta koneelta niin koko maailma hymyilee jälleen :)
Nettikatkoksesta tuli hieman odotettua pidempi, saan uuden yhteyden toimimaan vasta maanantaina.
Yllättäen nettiaddiktio ei osoita juuri mitään merkkejä itsestään, pikemminkin päin vastoin. Täydellinen tekosyy vetäytyä hetkeksi hiljaiseloon oman itsensä kanssa. Yllättävän paljon aikaa kuluu pitkiin hiljaisiin hetkiin kun sattumalta löytää jonkun laatikon pohjalta vanhoja valokuvia, joiden aikainen maailma tuntuu jotenkin käsittämättömän kaukaiselta.
Olen hyvä nostalgioimaan vanhoja, mutten pidä siitä ristiriidasta, että nykyistä itseäni tuskin olisi tällaisena olemassa ellen olisi joutunut kaikkia näitä kivikkoja kompuroimaan. Hetkittäin tunnen jo olevani henkisestikin valmis kasvamaan lisää, vaikka monet arkisetkin asiat tuntuvat toisinaan ylitsepääsemättömän vaikeilta.
Haluan usein antaa ihmisille sellaisen vaikutelman, että pystyn puhumaan avoimesti melkeinpä kaikesta ja että puhun mielelläni. Onhan se tavallaan tottakin, mutta olen kyllä luvattoman huono tässä vieläkin. En yksinkertaisesti uskalla sanoa ihmisille sellaisia asioita, joita he eivät halua kuulla. Monet tuntevat jo elekieleni ja käytökseni niin, ettei usein tarvitse edes sanoa mitään, mutta
***
Syyskuu >>
Unessa.net
Menneet | Palaute
| Satumaa | Vieraskirja